Tarkastettavuuden rajat kestävyysvarmennuksessa : Tilintarkastajien kokemuksia CSR-direktiivin toimeenpanosta

Abstract

Kestävyysraportoinnin merkitys kasvaa nopeasti EU-sääntelyn myötä, kun CSR-direktiivi laajentaa raportointivelvoitteita ja lisää kestävyystiedon varmennuksen tarvetta. Varmennettavuus on kuitenkin keskeinen edellytys sille, että sidosryhmät voivat luottaa raportoituun tietoon.

Aiempi tutkimus osoittaa, että kestävyysvarmennus on kehittymässä oleva käytäntö, mutta CSR-direktiivin mukaisen varmennuksen haasteet ja varmentamisen symboliset ulottuvuudet ovat toistaiseksi jääneet vielä osin vaille empiiristä tarkastelua. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten tilintarkastajat kokevat kestävyysraportoinnin varmennettavuuden rajat CSR-direktiivin toimeenpanon alkuvuosina ja millaisia haasteita standardien tulkintaan, asiakkaiden valmiuksiin ja varmennuksen koettuun arvoon liittyy. Tutkimus toteutettiin teemahaastatteluin ja aineisto kerättiin Big Four -yhteisöjen tilintarkastajilta. Aineisto analysoitiin temaattisen sisällönanalyysin keinoin.

Tulokset osoittavat, että varmennettavuutta rajoittavat erityisesti dokumentaation ja kirjausketjun puutteellisuus, asiakkaiden vaihtelevat raportointiprosessit sekä olennaisuuden rajallinen käyttö varmentamisen kohdentamisessa. Standardien tulkinnanvaraisuus ja ohjeistuksen keskeneräisyys aiheuttavat epäyhtenäisiä käytäntöjä sekä asiakkaiden että varmentajien keskuudessa. Varmennuksen koettu arvo painottuu tällä hetkellä pitkälti symbolisiin hyötyihin, kuten sääntelyn noudattamiseen ja uskottavuuden lisäämiseen, vaikka varmentajat tunnistavat myös potentiaalin parantaa raportoinnin substanssia.

Havaintojen nojalla voidaan todeta, että kestävyysvarmennuksen nykyiset rakenteelliset rajoitteet eivät ole ainoastaan tekninen seikka, vaan niillä on laajempia vaikutuksia kestävyystiedon yhteiskunnalliseen luotettavuuteen. Kun kirjausketjut ovat puutteellisia ja tulkintakäytännöt vaihtelevia, vaarana on, että kestävyysraportointi tuottaa enemmän muodollista läpinäkyvyyttä kuin todellista tietoperustaa päätöksenteolle. Lisäksi vaikka perinteisiä tilintarkastusmenetelmiä voidaan soveltuvilta osin hyödyntää myös kestävyysvarmennuksessa, on huomattava, ettei kaikki kestävyystieto taivu perinteisen evidenssilogiikan vaatimuksiin. Osa tiedosta perustuu väistämättä arvioihin ja monimutkaisiin laskentamalleihin, joita ei ole mahdollista varmentaa yhtä täsmällisesti kuin taloudellisia tapahtumia. Tämä korostaa tarvetta edelleen kehittää prosesseja ja järjestelmiä, jotta kestävyystiedosta voi muodostua aidosti luotettava päätöksenteon perusta.