SLOW ERASURE : Identity, Agency & Episteme in Settler-Colonial Genocide by Attrition

Abstract

Tämä väitöskirja esittelee ja kehittää hitaan häivyttämisen käsitteen (slow erasure) kuvaamaan niitä kerroksellisia, rakenteellisia ja jatkuvia prosesseja, joiden kautta asuttajakolonialismi pyrkii hävittämään alkuperäiskansan identiteetin, toimijuuden ja episteemisen oikeutuksen. Rakentuen käsitteille kuluttava (genocide by attrition) ja kulttuurinen kansanmurha, hidas häivyttäminen tavoittaa ne laajat, kumulatiiviset ja usein näkymättömät väkivallan muodot, jotka ilmenevät tilallisena kontrollina, tiedollisena tukahduttamisena, ruumiillisena vahingoittamisena ja byrokraattisena hallintana. Vaikka käsite on sovellettavissa laajasti muihinkin asuttajakolonialismikonteksteihin, tämä väitöskirja perustaa analyysinsa tapaus Palestiinaan ja tarkastelee, kuinka Israelin asuttajakolonialismi järjestelmällisesti purkaa niitä olosuhteita, jotka ylläpitävät palestiinalaisten läsnäoloa, muistia ja vastarintaa.

Tarve hitaan häivyttämisen käsitteelle kumpuaa siitä, että vallitsevat juridiset ja akateemiset viitekehykset eivät riitä kuvaamaan asuttajakolonialismissa tapahtuvan kansanmurhaväkivallan hajanaisuutta ja pitkäkestoista luonnetta. Kansanmurhan perinteiset fyysiseen tuhoamiseen perustuvat määritelmät eivät kykene tavoittamaan häivyttämisen tiedollisia, kulttuurisia ja suhteellisia ulottuvuuksia. Keskittymällä hitaaseen häivyttämiseen väitöskirja sijoittaa palestiinalaisten kokemukset osaksi laajempaa globaalia siirtomaakansanmurharakennetta, ei yksittäistä tapahtumaa. Teos osoittaa, kuinka asuttajakolonialistiset hallinnot pyrkivät purkamaan alkuperäiskansojen elämää ylläpitävät olosuhteet: ne heikentävät kulttuurista muistia, katkaisevat yhteyden maahan ja yhteisöön sekä tuhoavat ylisukupolvista tietoa. Tässä viitekehyksessä hidas häivyttäminen näyttäytyy sekä teoreettisena työkaluna että poliittisena kannanottona, joka vaatii meitä kohtaamaan kansanmurhaväkivallan sen vähemmän näkyvissä mutta yhtä tuhoisissa muodoissaan.

Etnografisesti ankkuroituna ja teoreettisesti sitoutuneena tämä tutkimus tarkastelee, kuinka Israelin asuttajakolonialismi ilmenee eristämisen, vangitsemisen, valvonnan ja kulttuuriperinnön tuhoamisen politiikoissa sekä militarisoi hoivan ja kuoleman. Väitöskirja ei kuitenkaan keskity pelkästään häivyttämisen tarkasteluun, vaan nostaa esiin vastarinnan. Tutkimus käsittelee myös sitä, miten palestiinalaiset vastustavat hidasta häivyttämistä <i>sumudin</i> (lujuuden) kautta. Se ilmenee sekä näkyvin että hienovaraisin tavoin vankiloissa tapahtuvana koulutuksena, nälkälakkoina, maanviljelynä, uskonnollisten tilojen puolustamisena ja kulttuurin säilyttämisenä. Nämä teot ilmentävät syvällistä elämän, muistin ja tulevaisuuden vahvistamista. Vastarintaa ei kehystetä reaktiona vaan jatkuvana suhteellisena, kehollisena ja tiedollisena läsnäolona, joka haastaa asuttajavaltion pyrkimykset tuhota alkuperäisväestö.

Kaiken kaikkiaan väitöskirja argumentoi, ettei hidas häivyttäminen ole vain kuvaileva käsite, vaan pikaisesti tarvittava analyyttinen väline, jota tarvitaan rauhantutkimuksessa, kansanmurhatutkimuksessa ja dekoloniaalisessa ajattelussa. Se haastaa tutkijat ja käytännön toimijat kiinnittämään huomiota hiljaisiin, byrokratisoituihin ja systeemisiin väkivallan muotoihin, jotka uhkaavat alkuperäiskansojen yhteisöjä ei vain Palestiinassa vaan maailmanlaajuisesti. Hitaan häivyttämisen tunnistaminen ja nimeäminen siirtää huomion räikeistä väkivallanteoista kohti riiston ja selviytymisen rakenteita ja vaatii moraalisen ja poliittisen sanaston laajentamista. Näin väitöskirja osallistuu laajempaan vaatimukseen solidaarisuudesta ja kriittisestä vastuukannosta sekä liittyy siihen, mitä oikeuden ja vapautuksen radikaaliin uudelleenajatteluun tulee sisältyä asuttajakolonialistisissa maailmoissa.

This thesis introduces and develops the concept of slow erasure to describe the layered, structural, and ongoing processes through which settler-colonial regimes seek to eliminate Indigenous identity, agency, and episteme. Building on and expanding the frameworks of genocide by attrition and cultural genocide, slow erasure captures the accumulative and often invisible forms of violence that operate through spatial control, epistemic suppression, bodily harm, and bureaucratic governance. While the concept is broadly applicable to other settler-colonial contexts, this thesis grounds its analysis in the case of Palestine, examining how Israeli settler-colonialism systematically unmakes the conditions that sustain Palestinian presence, memory, and resistance.

The need for this concept arises from the insufficiency of dominant legal and scholarly frameworks to capture the diffuse, long-term nature of genocidal violence in settler-colonial contexts. Traditional definitions of genocide, rooted in physical extermination, fail to grasp the epistemic, cultural, and relational dimensions of erasure. By centring slow erasure, this work situates Palestinian experiences within a broader global pattern of settler-colonial genocide as a structure rather than an event. The thesis shows how settler-colonial regimes seek to dismantle the conditions that sustain Indigenous life, undermining cultural memory, severing ties to land and community, and erasing knowledge passed through generations. Through this framing, slow erasure emerges as both a theoretical tool and a political intervention, demanding that we reckon with genocidal violence in its less visible, yet no less devastating, forms.

Ethnographically grounded and theoretically engaged, this research traces how Israeli settler-colonial power manifests through policies of confinement, incarceration, surveillance, destruction of heritage, and the weaponisation of care and death. Yet the thesis does not only dwell in erasure; it foregrounds resistance. It examines how Palestinians resist slow erasure through <i>sumud</i> (steadfastness), expressed in both overt and subtle ways: in prison education, hunger strikes, the cultivation of land, the defence of religious spaces, and the preservation of culture. These acts are profound assertions of life, memory, and futurity. Resistance is not framed as reaction but as ongoing presence—relational, embodied, and epistemic—challenging the settler state’s efforts to disappear the Indigenous.

Ultimately, this thesis argues that slow erasure is not just a descriptive concept but an urgent analytic for peace research, genocide studies, and decolonial thought. It compels scholars and practitioners to attend to the quiet, bureaucratised, and systemic forms of violence that threaten Indigenous communities, not only in Palestine but globally. Recognising and naming slow erasure shifts the focus from moments of spectacular violence to structures of dispossession and survival, demanding an expanded moral and political vocabulary. In doing so, this work contributes to a broader call for solidarity, critical accountability, and a radical rethinking of what justice and liberation must entail in settler-colonial worlds.