"Ottakaa karkurit kiinni!" : Tammisaaren vankileiriltä ja pakkotyölaitoksesta vuosina 1918–1922 karanneiden vankien pakomatkat ja jäljittäminen

Abstract

Vuonna 1921 perustetun Vankeinhoidon etsivätoimiston tehtävänä oli jäljittää Suomen vankiloista karanneita vankeja. Helsingin keskusvankilan yhteydessä sijainneen toimiston alkuvuosien työtaakassa näkyivät etenkin Tammisaaren vankileiriltä ja pakkotyölaitoksesta karanneet vangit. Sisällissodan jälkeen perustettu Tammisaaren vankileiri muutettiin syyskuussa 1918 pakkotyölaitokseksi, johon keskitettiin poliittisista rikoksista tuomitut vangit. Poliittisia vankeja, entisiä punakaartilaisia ja äärivasemmistolaisesta poliittisesta toiminnasta tuomittuja, karkasi laitoksesta aina vuoteen 1922 asti.

Tutkielmassani tarkastelen 38 Tammisaaresta karanneen vangin pakomatkaa ja Vankeinhoidon etsivätoimiston toimintaa heidän tapauksissaan. Olen rakentanut tutkielman kahden toimijan, jäljittäjän ja jäljitettävän, näkökulmien pohjalle. Työssä tutkin Vankeinhoidon etsivätoimiston toimintatapoja ja toisaalta keinoja, joilla karanneet vangit ovat voineet vältellä kiinniottoa. Tarkastelen myös karkureiden lähisukulaisten asemaa Suomen sisällissodan jälkeisen poliittisen valvonnan ja kontrollipolitiikan näkökulmista. Vastaan työssä kysymyksiin niistä toiminnan rajoista ja mahdollisuuksista, joita toisaalta etsivätoimiston väellä ja toisaalta vankikarkureilla oli käytössään 1920–30-lukujen Suomessa.

Tutkimuksessa hyödynnän prosopografista metodia karkureiden pakomatkojen vertailuun. Keskeisin aineistoni koostuu Vankeinhoidon etsivätoimiston karkuriluetteloista ja karkureiden henkilökansioista, joihin on koottu tapauksista käytyä kirjeenvaihtoa. Aineistoa täydentää mm. muutamat vankilaviranomaisten ammattilehden Vankeinhoito artikkelit ja karkurin läheisen näkökulmasta kertova Toini Wällärin muistitietohaastattelu. Neuvosto-Venäjälle paenneiden karkureiden tiedot olen kerännyt Kansallisarkiston Kohtalona Neuvostoliitto -tietokannasta.

Etsivätoimiston työnkuvaan kuuluivat etenkin tiedonkeruu ja tiedottaminen. Etsivätoimisto välitti tietoa vankeinhoidon ja poliisiviranomaisten välillä sekä kokosi yhteen mm. karkurin kotiseudun tietoja ja paikkakunnan huhuja. Toimiston etsivä vieraili muutamien karkureiden tapauksissa vangin sukulaisten osoitteissa Helsingin alueella 1920-luvun alussa. Aineistossa onkin muutamia viitteitä, että etsivätoimisto toimi ikään kuin ”vankeinhoidon etsivänä poliisina”. Tätä nimikettä käytettiin 1920-luvun alkuvuosina viitaten yhteen toimiston työntekijään. Etsivätoimisto painotti työssään karkurin ”kiintopaikkojen” etsimistä etenkin vangin sukulaisilta ja kotiseudulta kerättyjen tietojen pohjalta. Tärkeäksi tekijäksi karkurin onnistuneen pidätyksen taustalla arvioin karkurin henkilöllisyyden paljastumisen.

Karkurit olivat taustoiltaan pääasiassa nuoria, naimattomia ja työväenluokkaisia miehiä. Heitä jäljitettiin useita vuosia. Aineistossa on jopa yli vuosikymmenen pituisia pakomatkoja. Noin puolet karkureista pidätettiin 1920–30-lukujen aikana, mutta osa miehistä pakeni ulkomaille tai kuoli ennen kuin viranomaiset ehtivät heidän jäljilleen. Muutamassa tapauksessa karkuri katosi ilmeisesti niin viranomaisilta kuin lähipiiriltäänkin. Urho Antikaisen ja hänen sisarensa Toini Wällärin tapauksessa perhe- ja puoluesiteet mahdollistivat karkurin siirtymisen Neuvosto-Venäjälle.

Suomeen jääneiden karkureiden selviytymiskeinoiksi saattoivat muodostua henkilöllisyyden piilottaminen, rekisteröimätön työnteko ja kiertolaisuus, ja muutamissa tapauksissa rikollisuus. Neuvosto-Venäjälle siirtyneet karkurit liittyivät suomalaisten punapakolaisten yhteisöön, ja saattoivat kokea jopa sosiaalisen nousun rajan-ylityksen jälkeen. Nousu oli kuitenkin vain väliaikainen, sillä osa Neuvosto-Venäjälle paenneista päätyi Stalinin vainojen uhreiksi, teloitetuiksi tai vankileireille 1930–40-luvuilla.