Valtion ohjaus kohti yhteistoiminnallista hallintaa: Onnistumisen edellytyksiä ja esteitä

Abstract

Monet ajankohtaiset globaalit ongelmat, kuten ilmastonmuutos tai syrjäytyminen, ovat luonteeltaan kompleksisia ja keskinäisriippuvaisia. Näiden ongelmien ratkaisupyrkimykset vaativat sektoreiden (julkinen, yksityinen, kansalaisyhteiskunta) välistä verkostomaista yhteistyötä ja hallintaa. Nämä uudenlaiset hallinnan muodot asettavat julkiselle sektorille monenlaisia vaatimuksia. Vastatakseen kompleksisten ongelmien ilmentymiin julkishallinnon on kyettävä uudistumaan ja tehtävä se jatkuvassa resurssien niukkuudessa. Yhtenä julkiseen sektoriin kohdistuvana muutospaineena on tunnistettu, etteivät perinteiset valtion ohjauksen keinot enää riitä. On enenevässä määrin hyödynnettävä uudenlaisiin hallinnan muotoihin ja institutionaalisiin logiikoihin soveltuvia ohjauksen käytänteitä. Tässä tutkimuksessa sektoreiden välistä yhteistyötä ja hallintaa tarkastellaan yhteistoiminnallisen hallinnan (collaborative governance) viitekehystä hyödyntäen. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millä tavoin valtion ohjauksen mekanismeilla voidaan vaikuttaa yhteistoiminnallisen hallinnan toteutumiseen. Tutkimuskysymyksiksi muotoutuivat 1) Millaisin valtion ohjauksen mekanismein voidaan edistää sektoreiden välistä yhteistoiminnallista hallintaa? ja 2) Millaiset valtion ohjauksen mekanismit estävät sektoreiden välistä yhteistoiminnallista hallintaa? Tutkimuskysymyksiin haettiin vastauksia systemaattista kirjallisuuskatsausta hyödyntäen. Kirjallisuuskatsauksen aineisto koostuu kymmenestä vertaisarvioidusta tieteellisestä artikkelista, jotka on valittu tarkan metodologisen ja sisällöllisen rajaamisprosessin perusteella. Tutkimuksen keskeisinä tuloksina todettiin, että valtio voi edistää yhteistoiminnallista hallintaa hyödyntämällä strategista suunnittelua ja koordinointia, kohdentamalla yhteistyölle resursseja, lainsäädännön ja muun sääntelyn avulla sekä vuorovaikutusta, osallisuutta ja luottamusta vahvistavien rakenteiden kautta. Valtion ohjauksen näkökulmasta yhteistoiminnallista hallintaa estäviä tekijöitä luokiteltiin kahteen luokkaan: koordinaation, rakenteiden ja resurssien puutteet sekä luottamuksen ja osallisuuden puuttuminen. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että valtion ohjauksen kehittämisen painopiste tulisi siirtää luottamuksen pitkäjänteiseen rakentamiseen ja metahallinnan kehittämiseen. Metahallinnan vahvistamiseksi valtion tulee kyetä yhä joustavammin yhdistelemään hierarkkisen, markkinaohjautuvan ja verkostomaisen hallinnan logiikoita ohjaustoiminnassaan. Samalla tulee tunnistaa yhteistoiminnallisen hallinnan väistämättömät jännitteet, jolloin valtion on kyettävä tasapainottamaan ohjaava ja mahdollistava roolinsa.