Poliisin kameravalvonta ja suhteellisuusperiaate: Yksityisyyden suojan rajat Suomen lainsäädännössä

Abstract

Poliisin kameravalvonta on viime vuosikymmeninä lisääntynyt ja vakiinnuttanut asemansa osana rikostorjuntaa. Samalla se nostaa esiin kysymyksen siitä, missä määrin turvallisuuden nimissä voidaan hyväksyä yksityisyyteen kohdistuvia rajoituksia. Tässä tutkielmassa on tarkasteltu kameravalvontaa perusoikeuksien näkökulmasta, erityisesti suhteellisuusperiaatteen kautta. Tavoitteena on ollut selvittää, millä edellytyksillä kameravalvonta voidaan hyväksyä perusoikeuksiin puuttuvana toimenpiteenä ja miten voimassa oleva sääntely turvaa yksilön oikeudet. Tarkastelu on rajattu viranomaisten harjoittamaan kameravalvontaan, jolloin yksityisten tahojen toteuttama valvonta on jätetty ulkopuolelle.

Tutkimus on toteutettu lainopillisella eli oikeusdogmaattisella metodilla. Aineistona on käytetty erityisesti perustuslakia (731/1999), poliisilakia (872/2011), tietosuojalakia (1050/2018) sekä Euroopan unionin yleistä tietosuoja-asetusta (EU 2016/679). Lisäksi tutkimuksessa on hyödynnetty myös muuta kameravalvontaa ja henkilötietojen käsittelyä koskevaa erityislainsäädäntöä, oikeuskirjallisuutta, lainvalmisteluaineistoa sekä oikeuskäytäntöä. Aineiston avulla on jäsennetty voimassa olevaa oikeutta ja tarkasteltu sen suhdetta yksityisyyden suojaan ja suhteellisuusperiaatteeseen.

Tutkimustulokset osoittavat, että kameravalvonnan hyväksyttävyys edellyttää suhteellisuusperiaatteen kolmen osavaatimuksen täyttymistä. Toimenpiteen on oltava soveltuva tavoitteidensa saavuttamiseen, välttämätön suhteessa muihin mahdollisiin keinoihin ja oikeasuhtainen siten, että yksityisyyteen kohdistuva haitta pysyy kohtuullisena suhteessa saavutettuihin hyötyihin. Hyväksyttävyyden arviointi ei kuitenkaan ole yksiselitteistä, vaan edellyttää aina tapauskohtaista punnintaa.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että kameravalvontaa koskevaa sääntelyä olisi tarpeen täsmentää ja täydentää. Sääntelyssä on havaittu puutteita erityisesti satunnaisen ja liikkuvan valvonnan osalta ja empiirisen tutkimusnäytön vähäisyys vaikeuttaa lisäksi valvonnan todellisen vaikuttavuuden arviointia rikosten ennaltaehkäisyssä ja selvittämisessä. Jatkotutkimuksen avulla olisi tärkeää selvittää kameravalvonnan käytännön vaikutuksia, jotta sen hyväksyttävyyttä voitaisiin arvioida perustellummin ja suhteellisuusperiaatetta soveltaa johdonmukaisemmin.