Epistemic Practices in Authoritarian Governance : Lessons from the modern history of Iran

Abstract

Uusien autoritaaristen hallintotapojen nousu viime vuosikymmeninä on tuonut mukanaan ennennäkemättömän poliittisen dynamiikan, joka vaatii tarkempaa tarkastelua. Noille hallintatavoille on ominaista jatkuvasti kasvattaa valtaa ja vahvistaa yhteiskunnan valvontaa, mutta on näyttöä siitä, että yllättävästi yleinen mielipide on kautta maailman siirtynyt kannattamaan autoritaarisia suuntauksia. Tämä käänne viittaa siihen, että on syntynyt hienovaraisia, vaarallisia hallinnan tekniikoita, joilla autoritaariset toimijat pyrkivät ohjaamaan ihmisten käyttäytymistä ja vakuuttamaan heidät tällaisten autoritaaristen interventioiden välttämättömyydestä. Tämä oivallus vaatii perusteellista tutkimusta siitä, kuinka yleinen mielipide muotoutuu ja suunnataan kohti interventiotavoitteita autoritaarisessa hallinnossa.

Tämän väitöskirjan tavoitteena on lisätä ymmärrystä siitä autoritaarisen hallinnon episteemisestä politiikasta, mikä on lisännyt autoritaaristen interventioiden yleistä hyväksyntää. Tämä on ratkaisevan tärkeää autoritarismin tieteellisessä tutkimuksessa. Viimeaikaiset tutkimukset ovat kyllä tunnistaneet hallinnan interventioiden mekanismit, mutta ne episteemiset käytännöt, joilla nämä mekanismit oikeutetaan yleisölle, sekä ne auktoriteetin lähteet, jotka muodostavat ja legitimoivat tällaiset interventiot, ovat jääneet tutkimatta. Nämä ovat tiedon aukkoja, jotka voidaan täyttää tutkimalla empiirisesti autoritaarista diskurssia. Tutkimus pyrkii tähän analysoimalla erilaisia interventioita ja poliittisia käytäntöjä Iranin pitkässä historiassa esiintyneiden autoritaaristen hallitusten aikana. Näiden analyysien kohteena ovat erityisesti ne episteemiset käytännöt, jotka ohjaavat ihmisten käyttäytymistä.

Väitöskirja tekee kaksi teoreettista siirtoa lähestyäkseen autoritaarisen tilan episteemistä politiikkaa. Ensinnäkin se yhdistää käytäntölähtöisiä lähestymistapoja ja keskittyy erityisesti autoritaarisisiin käytäntöihin, koska on osoitettu, että klassiset hallintokeskeiset lähestymistavat eivät pysty käsittelemään kaikkialla lisääntyneen autoritaarisen politiikan esiintymistä. Tämä siirto vapauttaa tutkimuksen valtiokeskeisistä lähestymistavoista ja laajentaa sitä kohti moninaisia toimia, joita useat yhteiskunnalliset toimijat voivat tehdä. Toiseksi tutkimus perustuu viimeaikaisiin konstruktionistisiin teorioihin tietokäytäntöjen ja valtasuhteiden vuorovaikutuksesta ihmisten todellisuuskäsitysten muovaamisessa. Tässä suhteessa tämä väitöskirja yhdistää kaksi tutkimustraditiota: autoritaarisen vallan analytiikan ja episteemisen hallinnan teorian. Näitä teorioita sovelletaan tässä erittelemään, kuinka toimijat pyrkivät ohjaamaan yleistä mielipidettä kohti interventiotavoitteita sekä suostuttelemaan hallinnan kohteita tiedon tuotannon ja episteemisten käytäntöjen avulla. Näiden tutkimusotteiden pohjalta väitöskirja käsitteellistää autoritaarisen episteemisen käytännön erityiseksi toimintamallien kokonaisuudeksi, joka perustuu episteemisten objektien rakentamiseen ja manipuloimiseen, tarkoituksena ohjata yleistä mielipidettä ja vakuuttaa ihmiset interventioiden välttämättömyydestä tai toivottavuudesta.

Väitöskirjalla on kolme tavoitetta. Ensimmäinen on tutkia, kuinka autoritaarisia episteemisiä käytäntöjä toteutetaan. Tässä tavoitteena on paljastaa ei vain autoritaarisen hallinnon episteemisiä kohteita, vaan myös episteemisiä käytäntöjä, joilla näitä objekteja rakennetaan ja manipuloidaan. Toisena tavoitteena on tutkia laajempia autoritaaristen episteemisten käytäntöjen konteksteja. Konstruktionistisen lähestymistavan mukaisesti tässä väitöskirjassa kontekstia ei kuitenkaan oteta annettuna, vaan sitä pidetään myös autoritaaristen episteemisten käytäntöjen tuotteena. Kolmas tavoite on tutkia erityisiä tapoja, joilla yleistä mielipidettä ohjataan autoritaarisessa hallinnassa erotuksena sen muista hallinnan tavoista.

Metodologisesti tämä väitöskirja lisää analyyttistä ymmärrystä poliittisten diskurssien tutkimukseen soveltamalla episteemisen hallinnan analytiikkaa foucauldilaisen diskurssianalyysin jatkona. Vaikka episteemisen hallinnan analytiikkaa on aikaisemminkin käytetty foucauldilaisen diskurssianalyysin menetelmänä, osoitan sen laajat analyyttiset mahdollisuudet. Koska episteemisen hallinnan analytiikan avulla voi problematisoida arkisia tietokäytäntöjä, se rikastaa analyyseja tiedon ja käytäntöjen välisistä suhteista. Tässä väitöskirjassa foucauldilainen vallan analytiikan diskursiivinen tutkimus tukee paitsi episteemisten käytäntöjen erittelyjä, myös totuuden tuotannon käytäntöjä autoritaarisessa diskurssissa. Näin tehdessään episteemisen hallinnan analytiikkaa voidaan käyttää ja kehittää edelleen hyödyllisenä metodologisena työkaluna erityyppisten keskustelujen, hallintotapojen ja poliitiikan apparaattien tutkimiseen.

Väitöskirjaan sisältyvissä empiirisissä artikkeleissa tutkitaan episteemisen hallinnan käytäntöjen ajallisia muutoksia. Siten väitöskirja mahdollistaa pysäytyskuvien analyysien kytkemisen ajalliseen jatkumoon. Tämän lähestymistavan avulla voidaan myös jäljittää sitä tapaa, jolla autoritaariset diskurssit muuntuvat. Artikkeli I tutkii kansallisaatteen rakentamista osana autoritaarisia episteemisiä käytäntöjä Iranin modernissa historiassa. Tämä artikkeli erittelee, miten kiistanalaisten kansallisten kertomusten rakentaminen Iranissa 1900-luvun alussa synnytti uudenlaisia autoritaarisia diskursseja. Valitsemalla tutkimuskohteeksi ilmiöitä sekä politiikkatoimien (artikkeli II) että julkisen viestinnän (artikkeli III) aloilta teki mahdolliseksi luoda yhtenäisempi kuva autoritaarisesta hallinnosta. Artikkeli II tuo esille perustelut kahdelle vastakkaiselle homogenisointipolitiikalle iranilaisten naisten pukeutumisessa 1930- ja 1980-luvuilla. Tulokset osoittavat, että interventiopolitiikkaan kuului kytkeä asiat uusiin yhteyksiin tavoilla, jotka tekivät naisten pukeutumisesta kansalliseen turvallisuuteen liittyvän kysymyksen. Artikkelissa III puolestaan eritellään, millä autoritaaristen tietokäytäntöjen kokoelmalla tukahdutettiin Iranin "nainen, elämä, vapaus" -kapina vuonna 2022. Tulokset osoittavat, että kun laillinen auktoriteetti ei pysty oikeuttamaan rautaisen nyrkin käyttöä, vallanpitäjät vetosivat valtiollisen itsenäisyyden globaalin periaatteen auktoriteettiin ja sivuuttivat kansainvälisen mielipiteen ilmaisun oikeuden. Siten tutkimuksen tärkein empiirinen tulos on, että se kyseenalaistaa yleisen uskomuksen autoritaarisen vallankäytön primitiivisyydestä ei-länsisissä yhteiskunnissa. Analyysitulokset osoittavat, että jopa Iranin niin kutsutussa teokraattisessa valtiossa vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen autoritaariset episteemiset käytännöt ovat monimutkaisempia, joskin arkipäiväisempiä, kuin yleiset käsitykset.

Kolmen artikkelin väitöskirjapaketti ja tämä johdantokappale tuottavat kolme huomionarvoista teoreettista panosta autoritaarisen hallinnon episteemisen politiikan tutkimukseen.

Ensinnäkin se korostaa, että autoritaarinen diskurssi perustelee poikkeuksellisia interventioita vetoamalla maailmankulttuurin levittämiin normeihin ja periaatteisiin. Koska globaalit normit ja arvot ovat diskursiivisesti muovattavissa, niitä käytetään helposti jopa autoritaaristen toimien perusteluina. Artikkelien havainnot korostavat globaalin ja paikallisen politiikan jatkuvaa vuorovaikutusta autoritaaristen käytäntöjen oikeuttamisessa. Vaikka aiempi hallinnan analytiikan tutkimus on korostanut, että autoritaariselle diskurssille on ominaista perustella politiikkaa turvallisuusuhkalla, artikkelit osoittavat, että turvallisuuden rakentamisen perustelijat hyötyvät suuresti siitä auktoriteetista, joka globaalien normien tunnustamalla valtiollisella suvereniteetilla on.

Toiseksi väitän, että autoritaariset toimijat eivät nojaa ainoastaan ulkoisiin vaaroihin ja kriiseihin hallitakseen yhteiskuntia, vaan he osallistuvat myös aktiivisesti pelon tuottamiseen ja turvattomuuden kulttuurin levittämiseen. Se voi rakentaa pysyviä hätätiloja, jotka depolitisoivat diskursiiviset kentät ja antavat taustan kasvavalle itsevaltaisuudelle. Tämä havainto osoittaa, että autoritaariset hallinnolliset käytännöt institutionalisoivat turvattomuuden kulttuurin. Turvallisuusdiskurssi tarjoaa tässä mielessä kehyksiä ja näkökulmia, joista katsoen yleisö pitää mitä tahansa tilannetta uhkana ja vaatii siten itsevaltaisuuden laajentamista.

Kolmanneksi väitöskirja ehdottaa, että on syntynyt uusautoritaarinen totuuden tuottamisen järjestelmä. Se on ainutlaatuinen järjestelmä, joka määrittelee oikean ja väärän siten, että turvattomuuden politiikan kautta asioiden tilasta tehdään ”esipoliittista”. Väitöskirja viittaa siihen, että lausunnot modernissa autoritaarisessa hallinnossa rationalisoidaan sellaisten episteemisten käytäntöjen kautta, jotka muuttavat politiikan julkisia kenttiä kohti ”esipoliittista” sfääriä. Satunnaiset ”eksistenttiaalista epävarmuutta” sisältävät pelonaiheet luovat autoritaarisen järjestyksen, joka sääntelee ja levittää totuuden tuotannon järjestelmää. Tämän autoritaarisen totuuden hallinnan kautta yksilöt voidaan alistaa työtätekeviksi ihmisiksi, jotka keskittyvät selviytymiseen ja perustarpeidensa täyttämiseen ja ovat valmiita vaihtamaan itsevaltiuden turvallisuuteen.

Yhteenvetona tämä väitöskirja osoittaa, että nykyajan autoritaarista hallintoa ei pidä ymmärtää pelkästään hallintoon perustuvina pakkotoimina. Pikemminkin se koostuu hienovaraisista episteemisistä käytännöistä, jotka hajautuvat kaikille yhteiskunnan tasoille, niin että yleinen mielipide hyväksyy interventioiden välttämättömyyden. Tämä "autoritaariset episteemiset käytännöt" esittelevä väitöskirja tarjoaa teoreettisia ja analyyttisiä näkökulmia, jotka valaisevat monimutkaisia tiedontuotantokäytäntöjä ja totuuden tuotannon järjestelmää autoritaarisessa politiikassa. Kun otetaan huomioon autoritaarisen hallinnan äskettäinen elpyminen, väitöskirja varoittaa autoritaarisen diskurssin episteemisistä mutaatioista, jotka voivat asettaa käänteentekeviä haasteita globaalille rauhalle, demokraattisille arvoille ja tasa-arvolle.

The rise of new authoritarian modes of governance in recent decades has introduced unprecedented political dynamics, demanding closer scrutiny. These modes of governance are characterized by the constant expansion of authority and increasing control over society. Nevertheless, there is evidence that public opinion around the world has surprisingly shifted toward authoritarian tendencies. This trend signals the emergence of subtle yet dangerous techniques of governance by which authoritarian actors seek to direct people’s conduct and convince them of the necessity of such interventions. This insight calls for an in-depth investigation into <i>how public opinion is shaped and directed toward interventionist agendas under authoritarian governance.</i>

The aim of this dissertation is to increase understanding of epistemic politics in authoritarian governance, which has led to the public acceptance of authoritarian interventions. This is crucial in the authoritarian scholarship. While recent studies have identified the mechanisms of governmental interventions, the epistemic practices by which these mechanisms are justified to the public, as well as the sources of authority that constitute and legitimize such interventions, remain uninvestigated. These are identified research gaps that can be filled by empirically investigating authoritarian discourse. The research seeks to do this by analyzing various interventions and political practices throughout Iran’s long history of diverse authoritarian governments in modern times. The focus of these analyses is in particular on the epistemic practices that guide people’s behavior.

The dissertation takes two theoretical moves to approach epistemic politics in authoritarian governance. First, it incorporates practice-oriented approaches and emphasizes authoritarian actions, as it has been shown that the classic regime-based approaches are unable to address the omnipresence of authoritarian politics. This shift releases the research from state-centric understandings and extends it towards the diverse actions that can be carried out by a variety of social actors. Second, the research draws on recent constructionist theories on the interplay between knowledge practices and power relations in shaping people’s understandings of reality. In this respect, this dissertation bridges two bodies of scholarship: Authoritarian Governmentality literature and Epistemic Governance theory. These theories are applied here to analyze how actors seek to steer public opinion towards interventionist agendas and persuade targeted audiences through knowledge production and epistemic practices. Building on all these considerations, the dissertation conceptualizes authoritarian epistemic practice as <i>a specific mode of patterned actions designed to construct and manipulate epistemic objects, aiming to direct public opinion and persuade people on the necessity or desirability of interventions.</i>

The dissertation has three objectives. The first is to investigate how such authoritarian epistemic practices are implemented. This objective seeks to uncover not just the epistemic objects of authoritarian governance, but also epistemic practices through which these objects are constructed and manipulated. The second objective is to study the broader contexts of authoritarian epistemic practices. In accordance with the constructionist approach, however, context in this dissertation is not taken as a given but is also considered a product of authoritarian epistemic practices. The third objective is to interrogate the specific ways by which public opinion is directed under authoritarian rule, distinguishing it from other modes of governance.

Methodologically, this dissertation makes an analytical contribution to the study of political discourses by applying the Epistemic Governance analytic as an elaboration of Foucauldian discourse analysis. Even though the Epistemic Governance analytic has been recently introduced as a method for Foucauldian discourse analysis, I show here its broad analytical capabilities. Because the EG analytic can problematize very actual practices, it enriches analyses of the relations between knowledge and practices. In this dissertation, Foucauldian discourse analysis supports the investigation of not merely epistemic practices but also practices of truth production in authoritarian discourse. In so doing, the EG analytic can be used and further advanced as a useful methodological toolkit for studying different types of discourses, modes of government, and political apparatuses.

The empirical articles included in the dissertation examine the temporal changes in the practices of epistemic governance. Thus, the dissertation enables the linking of snapshot analyses to a temporal continuum. This approach also allows tracing the ways in which authoritarian discourses transform. Article I examines the construction of nationalism as part of authoritarian epistemic practices in Iran’s modern history. This article analyzes how the construction of contested national narratives in early 20th-century Iran gave rise to new forms of authoritarian discourses. By choosing to examine cases from both policy actions (Article II) and public communication (Article III), it was possible to create a more cohesive picture of authoritarian governance. Article II uncovers the justifications for two opposing homogenizing policies on Iranian women’s attire in the 1930s and 1980s. The findings indicate that interventionist policy-making comprised connecting issues to new contexts in ways that made women’s clothing a matter of national security. Article III, in turn, identifies the repertoire of authoritarian knowledge practices used to suppress Iran’s “Woman, Life, Freedom” uprising in 2022. The findings reveal that, when legal authority fails to justify an iron fist, those in power invoke the authority of the global principle of state sovereignty and bypass the international right of people to express their opinion. In this way, the main empirical contribution here is to challenge the common belief of the primitivity of authoritarian governance in non-Western societies. It recognizes that even in the so-called theocratic state of Iran after the revolution in 1979, authoritarian epistemic practices are more complex, if more mundane, than commonly understood.

The whole dissertation package of three articles and this introductory chapter makes three noteworthy theoretical contributions to the study of the epistemic politics in authoritarian governance.

First, it highlights that authoritarian discourse justifies exceptional interventions by appealing to norms and principles disseminated by world culture. Because global norms and values are discursively malleable, they can be easily used even to justify authoritarian actions. The articles’ findings emphasize the constant interplay between global and local politics in the legitimation of authoritarian practices. While previous research on governmentality studies has stated that authoritarian discourse tends to justify policies in terms of security threats, the articles show that the legitimacy of constructing security threats benefits greatly from the authority of the sovereignty cluster of global norms.

Second, I argue that not only do authoritarian actors rely on exogenous dangers and crises to control societies, but they also actively engage in producing fear and propagating the insecurity culture. This can construct perpetual states of emergency that depoliticize discursive fields and contextualize increasing sovereign power. This finding demonstrates that authoritarian practices institutionalize a culture of insecurity. Security discourse, in this sense, provides frames and perspectives from which the public perceives any situation as a threat and thus demands the expansion of authoritarianism.

Third, the dissertation suggests that mutations of the authoritarian discourse have led to the emergence of a neo-authoritarian regime of truth production. It is a unique system that defines right and wrong in such a way that, through the politics of insecurity, the state of affairs is made “pre-political.” The dissertation implies that statements in modern authoritarian governance are rationalized through epistemic practices that shift the public fields of politics towards the “pre-political” sphere.

The sporadic states of fear internalizing “existential insecurity” create an authoritative order for regulating and circulating statements, or what is called a regime of truth production. Through this authoritarian regime of truth, I argue that individuals can be subjected as <i>homo laborans,</i> those who focus on survival and fulfilling needs and are willing to exchange sovereignty for security.

In sum, this dissertation demonstrates that authoritarian governance in modern times should not be understood simply as regime-based coercions. Rather, they consist of subtle epistemic practices that permeate all levels of society, such that public opinion accepts the necessity of interventions. This dissertation, by introducing the concept of “authoritarian epistemic practices,” offers theoretical and analytical contributions that shed light on complex knowledge production practices and the regime of truth production in authoritarian politics. Given the recent resurgence of authoritarian governance, the dissertation warns of epistemic mutations in authoritarian discourse that may pose epochal challenges to global peace, democratic values, and equality.