Semantic Rules Prescriptions and Descriptions : Critical essays on the normativity of meaning

Abstract

Monien filosofien mukaan merkitys on olemuksellisesti normatiivista ja tämän normatiivisuuden selittäminen on keskeinen haaste merkityksen teorioille. Aiemmin jopa itsestään selvänä pidetty ajatus merkityksen normatiivisuudesta on kuitenkin saanut osakseen enenemissä määrin kritiikkiä 1990-luvun lopulta alkaen. Vaikka normatiivisuudelle löytyy edelleen puolustajia, keskustelun pohjalta voidaan todeta, että tarvitaan vielä selventämistä siihen, miten merkityksen normatiivisuus tulisi ymmärtää. Tämä neljästä artikkelista koostuva väitöskirja tarkastelee kriittisesti erilaisia tapoja ymmärtää merkityksen normatiivisuus.

Ensimmäisessä artikkelissa käsittelen merkityksen normatiivisuuden ydinargumenttia: koska merkityksestä seuraa ilmaisun soveltamisen korrektiusehdot, siitä seuraa myös, miten ilmaisua saa ja ei saa käyttää. Argumentoin, että korrektiusehtoihin liitettävät kiellot ja käskyt voidaan parhaiten ymmärtää keino-päämääränormatiivisuutena. Tällainen normatiivisuus ei kuitenkaan ole <i>merkitykselle erityistä</i> normatiivisuutta, joten sen selittäminen ei ole merkityksen teorian tehtävä.

Väitöskirjan toisessa artikkelissa käsittelen Jeffrey Kaplanin argumenttia, jonka mukaan semanttisen korrektiuden käsitettä ei ole mahdollista tavoittaa puhtaan deskriptiivisillä teorioilla. Kaplanin mukaan tämän osoittamiseen ei tarvita lisäoletusta siitä, että korrektiudesta seuraa jokin vahvempi toimintaa ohjaava normatiivisuus. Korrektiuden käsite on itsessään riittävän vahva haastamaan deskriptiiviset teoriat merkityksestä. Esitän, että jos korrektiuden käsitteeseen ei liity vahvempaa normatiivisuutta, argumentti nojaa oletukselle, että deskriptiivisen teorian tuottamat merkitysväittämät ovat epätosia ja siksi ne eivät voi tavoittaa semanttista korrektiutta. Jos taas oletetaan, teorian merkitysväittämät ovat tosia, Kaplanin argumentti ei tarjoa selviä perusteita pitää teorian antamia korrektiusehtoja väärinä.

Kolmannessa artikkelissa käsittelen merkityksen normatiivisuutta kielellisten virheiden kautta. Toisin kuin monet normatiivisuuden vastustajat, olen valmis hyväksymään sen, että kielellisen virheen käsite ei ole luonteeltaan epäselvä. Esitän, että kielelliset virheet voidaan ymmärtää teleologisten funktioiden kautta. Tällöin kielelliset virheet ovat virheitä samassa mielessä kuin väärän työkalun valitseminen jotakin tiettyä työtä varten. Kuitenkaan siitä, että vasara on naulaamista varten, ei voi päätellä, tulisiko naulata vai ei. Samoin semanttiset funktiot eivät voi säädellä kielenkäyttöä, sillä ne kertovat vain, mitä ilmaisulla voidaan ilmaista, eivätkä sitä, pitäisikö jotain ilmaista.

Neljännessä artikkelissa haastan laajasti kannatetun ajatuksen siitä, että merkitys on sääntöjen konstituoimaa. Tarkastelen kolmea eri sääntömuotoa: <i>counts-as</i>-sääntö, jossa säännöistä riippumaton teko <i>X</i> lasketaan säännöistä riippuvaksi teoksi <i>Y, YZ</i>-sääntö, joka liittää säännöistä riippuvaan tekoon <i>Y</i> deonttiset seuraamukset <i>Z</i> sekä <i>XZ</i>-sääntö, joka liittää sääntöriippumattomaan tekoon <i>X</i> deonttiset seuraamukset <i>Z</i>. Esitän, että <i>counts-as</i>-sääntö voi parhaimmillaankin vain määrittää, mikä <i>X</i> on <i>Y</i>, mutta ei sitä mitä <i>Y</i>:nä oleminen on. Sääntö voi siis ehkä kertoa, mikä äännähdys voi sopia käsitteen myrkyllinen ilmaisuksi, mutta ei sitä, mitä käsitteen sisältö on. Vaikka oletettaisiin, että käsitteen sisältö voitaisiin avata sen ilmaisemiseen kytkeytyvien deonttisten seurausten pohjalta, <i>YZ</i>-sääntö voisi parhaimmillaankin vain määrittää, mikä on käsitteen <i>myrkyllinen</i> sisältö, mutta ei sitä, millä sääntöriippumattomalla tavalla se voidaan ilmaista. Tarkastelen, voidaanko ongelma välttää ottamalla käyttöön <i>XZ</i>-säännöt, jotka liittävät deonttiset seuraukset suoraan sääntöriippumattomiin tekoihin. Argumentoin kuitenkin, että XZ-säännöt ajautuvat ongelmiin, koska kielellisten tekojen sääntöriippumattomat ominaisuudet eivät yksin määrää, mitä niillä ilmaistaan. Tästä seuraa, että <i>X</i>-termi ei voi suoraan korvata Y-termiä. Lopuksi esitän, että ongelmaa ei voida välttää yhdistämällä <i>counts-as</i>-säännöt ja <i>YZ</i>-säännöt. Jotta <i>counts-as</i>-sääntö voisi määrätä, että sääntöriippumaton teko <i>X</i>, kuten äännähdys, lasketaan sääntöriippuvaiseksi teoksi <i>Y</i>, kuten käsitteen ilmaisuksi tai sanan käytöksi, täytyy sen määrittää, mikä äännähdyksen merkitys on. Kuitenkin äännähdyksen merkityksen piti riippua siitä, mikä <i>YZ</i>-sääntö säätelee sen käyttöä, ja ollakseen tämän säännön säätelemä, äännähdyksen on oltava <i>Y</i>-teko, jolloin ajaudutaan kehään.

Artikkelien I ja III keskeinen johtopäätös on, että suurin haaste normativisteille ei ole osoittaa, että kielenkäyttöä säätelevät normit ovat jossain mielessä aidosti normatiivisia, vaan osoittaa, että normit ovat merkitykselle erityisiä. Puhujien aikomukset ovat keskeinen osa kielen käytön säätelyä, mutta, jos ne sisältyvät ehdotettuihin semanttisiin normeihin, nämä normit eivät ole merkitykselle erityisiä, vaan ne ovat instansseja yleisemmästä (heikosta tai vahvasta) normatiivisesta suhteesta keinojen ja tavoitteiden välillä. Kuitenkin molemmat artikkelit nojaavat oletukselle, että semanttiset normit määrittävät miten merkityksellistä ilmaisua tulee käyttää missä tahansa kontekstissa. Tämä oletus voidaan kuitenkin haastaa, joko esittämällä, että semanttinen korrektius on normatiivinen implikoimatta sitä, miten ilmaisuja tulee käyttää, tai esittämällä, että normit ovat merkitykselle erityisiä siinä mielessä, että ne konstituoivat merkityksen, missä tapauksessa niiden ei tarvitse säädellä ilmaisujen käyttöä kaikissa tilanteissa. Artikkelit II ja IV tarjoavat syitä hylätä nämä vasta-argumentit.

Many philosophers contend that meaning is essentially normative and that explaining this normativity is a central challenge for theories of meaning. From the 1990s onwards, this claim, which used to be taken as self-evident, has become increasingly controversial. Although the claim still has advocates, the debate has shown that how the claim should be understood remains unclear. The four articles in this dissertation critically examine the various ways of interpreting the normativity of meaning.

In the first article, I discuss one of the central arguments for the normativity of meaning: As meaning implies semantic correctness conditions, then it must also imply how expressions may or may not be used. I argue that the most plausible prohibitions and commands derived from semantic correctness should be understood in terms of general means-to-end normativity. As this type of normativity is not semantic in nature, explaining it is not the job of the theories of meaning.

The second article discusses Jeffrey Kaplan’s argument that semantic correctness cannot be captured by purely descriptive theories. Kaplan argues that showing this does not require an auxiliary assumption that correctness implies some stronger action-guiding normativity. Rather the notion of correctness itself is sufficient to challenge descriptive theories of meaning. I argue that if there is no stronger notion of normativity associated with the notion of correctness, the argument rests on the assumption that the meaning ascriptions of a descriptive theory are wrong and, therefore, cannot correspond to semantic correctness. In contrast if we assume that the meaning ascriptions of a descriptive theory are right, Kaplan’s argument offers no clear reason why the theory fails to also give an account for the correctness conditions.

In the third article, I discuss the relationship between the normativity of meaning and the notion of linguistic mistakes. Unlike most of those who oppose the idea that meaning is normative, I am ready to accept that the notion of linguistic mistakes is not inherently unclear. However, I claim that it is best understood in terms of teleological functions. Thus, linguistic mistakes are mistakes in the same sense that choosing the wrong tool for the job is a mistake. However, just as the fact that a hammer is for nailing does not tell whether nailing should or should not be pursued, semantic functions cannot govern the use of expressions because they determine how something can be expressed but not whether it should be expressed.

The final article challenges the widely held idea that meaning is constituted by rules. I examine three rule-forms: <i>counts-as</i> rules, which determine that a rule-independent act <i>X</i> counts as a rule-dependent act <i>Y; YZ</i>-rules, which attach deontic consequences Z to a rule-dependent act <i>Y</i>; and <i>XZ</i>-rules, which attach deontic consequences <i>Z</i> to a rule-independent act <i>X</i>. I contend that <i>counts-as</i> rules can at best determine which <i>X</i>s are <i>Y</i>s but not what those <i>Y</i>s are. Thus, a rule may be able to determine which sounds can be used to express the concept of <i>poisonous</i> but not the content of that concept. Even if we assume that the content of a concept can be explicated in terms of the deontic consequences associated with expressing it, <i>YZ</i>-rules can at most determine the content of poisonous but not the rule-independent means of expressing it. I examine whether the issue could be avoided by adopting XZ-rules, which attach deontic consequences directly to rule-independent terms. However, I argue that because the meaning of an utterance is underdetermined by its rule-independent physical features, <i>XZ</i>-rules encounter problems in determining which <i>Y</i>-terms are to replace which <i>X</i>-terms. Finally, I show that combining <i>counts-as</i> rules and YZ-rules cannot escape these issues. If a <i>counts-as</i>-rule can determine that a rule-independent <i>X</i>-act, such as making a particular sound, is a rule-dependent <i>Y</i>-act, such as the expression of a concept or the use of an expression, it must also be able to determine the meaning of that particular sound. However, the meaning was to be determined by whatever <i>YZ</i>-rules govern the use of that sound, but to be governed by <i>YZ</i>-rules, this particular utterance must count as a <i>Y</i> act. Therefore, circularity ensues.

The main takeaway from articles I and III is that the main issue for normativists is not to show that the norms governing language use are in some sense genuinely normative but rather that the difficulty lies in establishing that these norms are intrinsic to meaning. Speakers’ intentions are an essential part of the governance of language use, but if the intentions are incorporated into the proposed semantic norms, the resulting norms are extrinsic to meaning, as they are instances of a more general (weakly or strongly) normative relationship between means and ends. However, articles I and III assume that intrinsic norms tell speakers how they may and may not use a meaningful expression in any context. This assumption can be challenged either by arguing that semantic correctness can be normative without implying what speakers may or may not do but still be normative in some other sense or by arguing that norms can be intrinsic to meaning in that they constitute meaning, in which case they do not need to govern all uses of expressions in all contexts. Conversely, articles II and IV offer reasons to reject these objections.