Outsourcing, Marketisation and Migrant Labour : How EU policy addresses the crisis of social reproduction

Abstract

Nykyajan kapitalistiset taloudet joutuvat yhä useammin tilanteeseen, jossa hoidon tarpeet jäävät yhä useammin täyttämättä eivätkä hoitajat pysty tarjoamaan hoitoa ihmisarvoisissa olosuhteissa. Hoidon tarjoaminen on kuitenkin vain yksi osa sitä, mitä feministiset poliittiset taloustieteilijät kutsuvat sosiaaliseksi uusintamiseksi – prosessiksi, jonka kautta paitsi elämä myös sosiaaliset ja taloudelliset järjestelmät uusivat itsensä. Uusintava työ, joka määritellään ihmisten biologiseksi lisääntymiseksi, hoidon tarjoamiseksi ja työvoiman uusiutumiseksi elannon, koulutuksen ja harjoittelun kautta, onkin elintärkeää elämän, talouksien ja yhteiskuntien ylläpitämiselle. Tästä tärkeästä panoksesta huolimatta tämä pääasiassa naisten tekemä työ jää usein näkymättömäksi ja aliarvostetuksi talouspolitiikassa ja yhteiskunnassa laajemminkin, ja sitä pidetään ”matalan osaamistason työnä” tai ei-tuottavana, mikä syventää sosiaalisen uusintamisen kriisiä. Tässä väitöskirjassa tarkastellaan, tunnustaako Euroopan Unioni (EU) politiikassaan tämän sosiaalisen uusintamisen kriisin ja miten se reagoi siihen.

Historiallisesti uusintavaa työtä ei ole tunnustettu tai suoraan käsitelty EU:n politiikassa, jossa on ennemmin pidetty tämän alan velvoitteiden täyttämistä yksityisenä vastuuna. Viimeaikaiset kehityskulut, etenkin Covid-19-pandemia ja Euroopan yhteiskuntien väestön ikääntymisen (taloudelliset) seuraukset, ovat kuitenkin nostaneet uusintavan työn ja hoivapalvelujen tarjonnan EU:n poliittisen asialistan kärkeen. Tässä väitöskirjassa käytetään feministisen poliittisen talouden ja hoivatyön tutkimuksen näkemyksiä sen selvittämiseksi, tunnustaako ja reagoiko EU:n politiikka käynnissä olevan sosiaalisen uusintamisen kriisin. Erityisesti tässä väitöskirjassa tutkitaan, miten EU:n politiikka rakentaa uusintavaa työtä, miten se arvottaa sitä verrattuna tuottavaan työhön ja tunnustaako ja reagoiko se sosiaalisen uusintamisen systeemisen kriisin. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten EU:n politiikka on puolestaan vaikuttanut jäsenvaltioiden reaktioihin, ottaen huomioon sen roolin agendojen asettajana.

Väitöskirjassa yhdistetään feministisen poliittisen talouden teoreettinen viitekehys konstruktiiviseen lähestymistapaan, jotta voidaan tutkia, miten uusintava työ ja hoitopalvelut rakentuvat diskursiivisesti ja millaisia vaikutuksia tällä on sosiaalisen uusintamisen keinojen saatavuuteen kolmella EU:n politiikan alalla: Talous-, sosiaali- ja tasa-arvopolitiikassa. Tutkimusaineisto koostuu dokumenttilähteistä sekä haastatteludatasta. Kolme analysoitua politiikan alaa ovat tärkeässä asemassa määriteltäessä EU:n yleistä uusintavaa työtä koskevaa politiikkaa, joka tässä ymmärretään politiikkana, joka vaikuttaa 1) yksilöiden tekemään palkattomaan uusintavaan työhön ja 2) hoitotarpeiden täyttämisen (palkattujen) julkisten tai markkinapohjaisten lastenhoito-, terveydenhuolto-, pitkäaikaishoito- ja kotityöpalvelujen avulla. Kolmen alueen yhtymäkohdan arviointi heijastaa tämän väitöskirjan feminististä poliittisen talouden teoreettista lähestymistapaa, joka tarkastelee hoitopalvelujen tarjontaa laajemmin analysoidakseen, miten EU vaikuttaa sosiaalisen uusintamisen keinojen saatavuuteen, miten uusintava työ sijoittuu suhteessa tuotantotalouteen ja miten tämä vaikuttaa yhteiskuntien kykyyn varmistaa uusiutumisensa.

Väitöskirjassa todetaan, että vaikka EU:n politiikassa tunnustetaan toisinaan paikalliset ja ajankohtaiset hoitokriisit, siinä ei tunnusteta sosiaalisen uusintamisen kriisin koko laajuutta jäsenmaissa eikä sen omien politiikkojen osuutta kriisin syntymisessä. Vaikka uusintavan työn merkitys on viime aikoina jossain määrin tunnustettu keskustelun tasolla, EU:n politiikka asettaa tuotannon etusijalle silloin, kun tuotannon ja uusintamisen tavoitteet ovat ristiriidassa. Tämän seurauksena EU:n politiikassa ehdotetaan, että palkaton uusintava työ ei enää olisi etusijalla, vaan uusintava työ sovitettaisiin tuottavan työn työaikoihin ja ulkoistettaisiin perheestä (palkatuille) valtiollisille tai markkinapohjaisille palveluntarjoajille. Tällaiset ratkaisut olisivat vain sellaisten henkilöiden saavutettavissa, joilla on tietyt työehdot ja taloudelliset edellytykset. Käytännössä esitetään kahden palkansaajan / kahden hoitajan mallia keskiluokalle. Samaan aikaan kun pyritään vähentämään valtion menoja hoivapalvelujen tuottamisessa, suositaan ratkaisuja, jotka edistävät hoidon markkinoistumista, kuten yksityisten palveluntarjoajien sopimista julkisten palvelujen tuottajiksi, käyttäjien rahoittamista palvelujen ostamiseen markkinoilta tai käteisavustusten tai verovähennysten tarjoaminen yksityisten hoitajien palkkaamiseen. Tämä johtaa halvan ja joustavan työvoiman kysynnän kasvuun. Yhdessä siirtotyövoiman houkuttelemista edistävien politiikkatoimien kanssa se lisää riippuvuutta siirtotyövoimasta, joka tulee EU:n köyhemmistä jäsenvaltioista sekä EU:n rajojen ulkopuolelta. Tämä syventää taloudellisia eroja EU:n sisällä ja EU:n ja sen naapurimaiden välillä, tarjoten samalla vain lyhytaikaisen ratkaisun sosiaalisen uusintamisen systeemiseen kriisiin.

Contemporary capitalist economies are increasingly facing a situation in which care needs are increasingly unmet, and carers unable to provide care in dignified conditions. However, the provision of care is just one component of what feminist political economists refer to as social reproduction – the process through which not only life, but social and economic systems reproduce themselves. Indeed, reproductive labour – defined as the biological reproduction of humans, the provision of care and the reproduction of the labour force through subsistence, education and training – is essential to the maintenance of life, economies and societies. Despite this vital contribution, this type of labour – predominantly performed by women – often remains invisible and undervalued in economic policy and within society more broadly, considered ‘low-skilled’ or non-productive, deepening the crisis of social reproduction. This dissertation looks at whether and how European Union (EU) policy recognises and responds to this crisis of social reproduction.

Historically, reproductive labour has not been acknowledged or directly addressed in EU policy, which has preferred to frame the meeting of obligations in this area as a private responsibility. However, recent developments, most notably the Covid-19 pandemic and the (economic) consequences of the demographic ageing of European societies, have moved reproductive labour and care service provision up the EU’s policy agenda. This dissertation uses insights from feminist political economy and care scholarship to explore whether EU policies recognise and respond to the ongoing crisis of social reproduction. Specifically, this dissertation explores how EU policies construct reproductive labour, how they value it compared to productive labour, and whether they recognise and address the systemic crisis of social reproduction. Given the EU’s agenda-setting role, the research explores how its policies may have in turn shaped member states’ responses.

The dissertation combines a feminist political economy theoretical framework with a constructivist approach to ask how reproductive labour and care services are discursively constructed and with what effects on the availability of the means of social reproduction in three EU policy areas: economic, social and gender equality policy. The research material consists of documentary sources and interview data. The three policy areas analysed play an important role in determining the EU’s overall policy on reproductive labour, understood here as policies which impact (1) the unpaid reproductive labour provided by individuals and (2) the provisioning of caring needs through (paid) public or market-based services of childcare, healthcare, long-term care and domestic work. Assessing the confluence of the three areas is reflective of the feminist political economy theoretical approach taken by this dissertation, which looks beyond care service provision to analyse the way in which the EU influences the availability of the means of social reproduction, the way in which reproductive labour is positioned vis-à-vis the productive economy, and how this impacts the capacity of societies to ensure their reproduction.

The dissertation finds that while EU policy at times recognises localised and topical crises of care, it fails to recognise the full extent of the crisis of social reproduction in the bloc, or the contribution of its own policies to creating it. While recently there has been some recognition of the importance of reproductive labour at the discursive level, when interests of production and reproduction clash, EU policy privileges the former. As a result, EU policy proposes deprioritising unpaid reproductive labour, making reproductive labour fit around productive labour hours and outsourcing it from the family to (paid) state or market-based providers. Such solutions are only available to those with certain employment conditions and financial means, effectively putting forth a dual earner / dual carer model for the middle classes. Furthermore, the simultaneous focus on reducing state expenditure on care service provision means that solutions which promote the marketisation of care – contracting private providers to deliver public services, financing users to purchase services in the market, or providing cash allowances or tax rebates for the employment of private-sector carers – are privileged. This leads to a rise in demand for a cheap and flexible labour force; together with policies explicitly calling for measures to attract migrant workers to the sector, it drives up the reliance on a migrant labour force from poorer EU member states and from beyond the EU’s borders. This deepens economic divisions within the EU and between it and its neighbours while only providing a short-term solution to the systemic crisis of social reproduction.