Automaatiossa ratkaistun täydentävän verotuspäätöksen muuttaminen verovelvollisen vahingoksi

Abstract

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sitä, onko automaattisella päätöksenteolla virheellisesti tehdyn täydentävän verotuspäätöksen muuttaminen verovelvollisen vahingoksi mahdollista ja selvittää sitä, missä tilanteissa ja millä edellytyksin. Samalla tutkimuksessa selvitetään automatiikassa tehdyn täydentävän verotuspäätöksen sitovuutta suhteessa virkailijan tekemään päätökseen, mutta myös yleisellä tasolla sitä, millaiset rajat nyt tehdyn lakihankkeen myötä automaattinen päätöksenteko saa verotuksen oikaisuvaatimusmenettelyssä ja missä määrin se pystyy korvaamaan virkailijan päätöksenteon. Yhtäältä tutkimuksessa tutustutaan myös verovelvollisen oikeusturvaan ja päätöksen pysyvyyteen. Tutkimus on oikeustieteellinen tutkimus sijoittuen julkisoikeuden alaan vero-oikeudellisena tutkimuksena. Tutkimuksessa selvitetään lainopillisen metodin avulla, millä perustein verotusta voidaan korjata verovelvollisen vahingoksi. Tutkimuksessa hyödynnetään lainopilliselle metodille tyypillisiä oikeuslähteitä, joita ovat lait, lain esityöt, oikeuskäytäntö ja oikeuskirjallisuus.

Verotusmenettelylain 51 a §:n mukaan mikäli verovelvollinen ilmoittaa oikaisuvaatimuksella tulon, vähennyksen tai muun 7 §:n 1 momentissa tarkoitetun tiedon, jota hän ei ole aikaisemmin ilmoittanut tai johon verotuspäätös ei ole muutoin perustunut, Verohallinto toimittaa verotuksen tältä osin ja tekee asiassa verovuoden verotusta täydentävän verotuspäätöksen. Täydentävänä verotuspäätöksenä ratkaistava oikaisuvaatimus voidaan ratkaista automaatiossa verotusmenettelylain 26 f §:n perusteella.

Tutkimuksessa käy ilmi, että automaattisella päätöksenteolla ratkaistun täydentävän verotuspäätöksen korjaaminen viranomaisaloitteisesti vahingoksi on mahdollista tilanteissa, jossa verottamatta jäänyt tulo ei ole vähäinen ja verotuksen tasapuolisuus taikka verovelvollisen laiminlyöntien laatu tai toistuvuus edellyttävät verotuksen oikaisun toimittamista eikä luottamuksensuojaperiaate tai uudelleen harkinnan kielto estä verotuksen oikaisemista. Automaattisella päätöksenteolla ratkaistun täydentävän verotuspäätöksen korjaaminen verovelvolliselle vahingoksi on siten lähtökohtaisesti mahdollista, ellei edellä mainitut rajausperusteet tätä estä. Tutkimuksessa käy yhtäältä myös ilmi, että vaikka asian ratkaiseminen automaattisessa päätöksentekomenettelyssä ei vaikuta asian sisällölliseen ratkaisuun ja siitä aiheutuviin velvoitteisiin suhteessa tavallisella päätöksenteolla ratkaistuun asiaan, on päätöksen sisällön pysyvyys ja sitovuus heikompi automaattisessa päätöksentekomenettelyssä ratkaistulla asialla.

Nykyinen lainsäädäntö asettaa verotuksen oikaisuvaatimusmenettelyssä automatiikan hyödyntämiselle rajat virkailijan päätöksenteon korvaamisessa tilanteisiin, joissa verovelvollinen esittää oikaisuvaatimuksessaan uuden vaatimuksen tai uutta selvitystä ja oikaisuvaatimus hyväksytään, päätös kumotaan verovelvollisen oikaisuvaatimuksen johdosta ja Verohallinto käsittelee asian uudelleen taikka verovelvollisen oikaisuvaatimuksen johdosta tehdään täydentävä verotuspäätös. Oikaisuvaatimus, joka ohjattaisiin täydentävää verotuspäätöstä koskevaan menettelyyn, voitaisiin ratkaista automaattisesti silloin, kun vaatimuksen oikeellisuus voidaan riittävästi todeta ohjelmallisesti. Ratkaisun oikeudelliseen arviointiin ja vapaamuotoisesti esitettyjen perusteiden tulkintaan automaattinen päätöksenteko ei soveltuisi. Viranomainen voisi määritellä oikaisuvaatimusten automaattiselle käsittelylle riskiarvioon perustuvia kriteereitä. Mikäli kriteerit täyttyisivät, vaatimus siirrettäisiin virkailijan ratkaistavaksi. Lain esitöissä kriteereiksi on katsottu esimerkiksi tavallisesta poikkeavat tiedot, kuten epätavallisen suuret tai pienet lukuarvot taikka epäloogisuudet verovelvollisen esittämien ja viranomaisella olevien tietojen välillä.