Palovartijan tuvat palokuntatoiminnan osana 1920- ja 1930-lukujen Lapissa

Abstract

Palovartijan tuvat olivat maastopalojen havaitsemista varten luotu käytäntö, joka otettiin käyttöön Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä. Palovartijoiden tupiin palkattiin kesäkaudeksi palovartija, joka maastopalon havaittuaan paikansi palon, josta hän välitti tiedon eteenpäin palon nopean tukahduttamisen varmistamiseksi. Palojen sammutustyöstä palovartijoiden lisäksi vastasivat niin metsänvartijat, rajavartijat, kuin myös aivan tavalliset kansalaiset, jotka olivat paloa lähellä. Vuoteen 1939 mennessä koko Suomessa palovartijoiden tupia oli yhteensä 90, joista huomattava osa, 26 kappaletta, sijaitsi Lapin maakunnan alueella.

Tutkimuksessa perehdytään palovartijoiden tupiin käytäntönä yleisesti, sekä selvitetään palovartijoiden tupien suhteutumista yhteiskunnan muodostamiin muihin struktuureihin, sekä käytäntöihin. Tutkimuksessa hyödynnetään sanomalehtiaineiston lisäksi myös lainsäädäntöä, sekä lainsäädännön valmistelua tutkimuskysymyksien selvittämiseksi. Kvalitatiivinen tutkimus muodostui edellä mainittujen lähteiden lähilukemisen varaan, jota on analysoitu mikrohistoriallisen viitekehyksen avulla. Teknologisen kehityksen myötä palovartijoiden tuvista luovuttiin käytäntönä ja osa niistä on saanut uuden tarkoitusperän autio- tai päivätupina palvellen retkeilijöitä. Kun palovartijoiden tupia käytettiin osana palohälytysjärjestelmää, muodostivat ne toimivan ja tehokkaan osan palokuntatoimintaa.