Omaleimaisia persoonallisuuksia ja yhteiskunnan odotuksia: Perusopetuksen opetussuunnitelmien muutos 1970-luvulta 2010-luvulle toimintakyvyn näkökulmasta

Abstract

Tutkielma tarkastelee perusopetuksen opetussuunnitelmien muutosta mahdollisuuksien tasa-arvon ja erityisesti toimintakyvyn vahvistamisen näkökulmasta 1970-luvulta 2010-luvulle. Tutkimuksessa verrataan toisiinsa vuosien 1970 ja 2014 opetussuunnitelmia, joista ensimmäinen määritti uuden koko kansalle yhteisen koulutusmuodon suuntaa sekä jälkimmäinen edustaa viimeisintä ja edelleen käytössä olevaa perusopetuksen opetussuunnitelmaa. Näiden kahden välille tutkimuksessa muodostuu koulutuspolitiikassa tapahtuneiden muutosten kaari, jossa on siirrytty 60–70-lukujen taitteen hyvinvointivaltion rakennusvuosista globaaliin kilpailukyvyn yhteiskuntaan.

Tutkimuksen teoreettismetodologisena viitekehyksenä on käytetty Amartya Senin ja Martha C. Nussbaumin toimintakykynäkemystä sekä diskurssianalyysiä opetussuunnitelmatekstien tulkintaan. Toimintakykynäkemys korostaa yksilön tosiasiallisia mahdollisuuksia saavuttaa elämässään tavoittelemiaan asioita, kun taas diskurssianalyysi auttaa ymmärtämään, miten tekstit rakentavat todellisuutta sekä tuottavat ja ylläpitävät valtaa. Opetussuunnitelmat ovat luonteeltaan neuvottelun ja kamppailun tuloksena syntyneitä kompromisseja, mutta kamppailut harvoin ilmenevät suoraan opetussuunnitelmissa, ja siksi tarvitaan diskurssianalyysin kaltaista metodia piilevän vallankäytön näkyväksi tekemiseen. Tutkielmassa opetussuunnitelmia tarkastellaan sekä keskeisten toimintakykyjen että tutkielmaa varten luodun käsitteellisen dikotomian avulla. Dikotomia jakautuu toimintakyvyn vahvistamiseen ja yhteiskunnan odotuksiin, joista ensimmäinen korostaa yksilön tosiasiallista mahdollisuutta tavoitella haluamiaan asioita elämässä, ja jälkimmäinen yksilön vastuuta koulutuksen kautta muovautuvassa yhteiskunnallisessa roolissa.

Tutkimuksen keskeisiä havaintoja oli, että vuosien 1970 ja 2014 opetussuunnitelmat jakavat pitkälti saman arvopohjan ja tehtävien sekä tavoitteiden tasolla peilaantuva perusopetuksen eetos on ytimessään pysynyt samankaltaisena. Painotuksissa ja yksityiskohdissa on tapahtunut lukuisia muutoksia, joista osa voidaan tulkita välttämättömäksi reagoinniksi ajan tarpeisiin, mutta osassa on havaittavissa myös koulutuspoliittista tai ideologista siirtymää. Koulutuksen arjen rakenteiden tasolla muutokset ovat olleet suurempia ja näkyvämpiä. Arviointikulttuuri on vaihtunut oppilaiden keskinäisestä vertailusta oppimisen peilaamiseen ennalta laadittuihin kriteeristöihin, mutta molempia toimintamalleja on yhdistänyt pyrkimys kohti standardisoitua arviointia. Tuen ja ohjauksen alalla siirtymä 1970-luvulta 2010-luvulle on merkinnyt tiukkaan rajatun erityisyyden muuttumista erityisyyden kirjoksi, jossa tuen tarpeita ja muotoja on useita erilaisia.

Molemmat opetusuunnitelmat olivat korostetun yksilökeskeisiä ottaen yksilön näkökulmat tehtyjen koulutuspoliittisten päätösten perustelujen lähtökohdaksi, mutta kummassakin suhteessa yksilöllisyyteen on oma painotuksensa. Vuoden 1970 opetusuunnitelmassa korostui yksilön kasvu osana yhteisöä ja yhteiskuntaa sekä mahdollisuuksien tasa-arvo saa vahvasti sosialidemokraattisen tulkinnan. Vuoden 2014 opetussuunnitelmassa yksilökeskeisyys on noussut entistäkin voimakkaammin esiin, ja aiempi käsitys mahdollisuuksien tasa-arvosta on saanut rinnalleen kilpailevan uusliberaalin tulkinnan, jossa painottuvat mm. elinikäisen oppimisen välttämättömyys ja työelämätaidot. Tutkimuksen havainto on, ettei kamppailu ole silti poistanut perusopetuksen perimmäistä eetosta, joka pyrkii edelleen yksilön toimintakyvyn vahvistamiseen.