Lapsi perheväkivallan uhrina: Lastensuojeluviranomaisten velvollisuudet lapsen oikeuksien turvaamisessa
Vähätiitto, Mette (2025)
Vähätiitto, Mette
2025
Hallintotieteiden maisteriohjelma - Master's Programme in Administrative Studies
Johtamisen ja talouden tiedekunta - Faculty of Management and Business
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2025-05-12
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202505115261
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202505115261
Tiivistelmä
Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan lapsen asemaa perheväkivallan uhrina sekä lastensuojeluviranomaisten velvollisuuksia lapsen oikeuksien turvaamisessa. Tutkimus on lainopillinen, mutta lapsioikeudelliselle tutkimukselle ominaisesti aihealuetta pyritään selkeyttämään myös yhteiskunnallisemmalla lähestymistavalla. Aineisto koostuu monipuolisesti oikeuslähteistä, jotka painottavat lapsioikeudellista sääntelyä. Tutkielmassa perheväkivaltaa käsitellään rikoslain (39/1889) lisäksi myös yhteiskunnallisena ongelmana.
Lapsen oikeudellisen asema perusta kansallisella tasolla on Suomen perustuslaissa (731/1999). Erityisesti perustuslain 6.3 § korostaa lapsen oikeutta tasa-arvoiseen kohteluun suhteessa aikuisiin sekä oikeutta vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon kehitystasonsa mukaisesti. Perustuslain 19.3 § puolestaan velvoittaa julkista valtaa tukemaan perheiden ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavia mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu. Lapsioikeudellisen sääntelyn kansainvälinen pohja on YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa (SopS 59–60/1991). Sopimuksen keskeisin periaate on lapsen etu, joka tulee asettaa etusijalle kaikessa viranomaistoiminnassa. Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksella on merkittävä asema lapsen edun määrittelemisessä, ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen on vahvistanut lapsen edun ensisijaisuutta sekä dynaamisuutta ratkaisukäytännöllään eurooppalaisessa oikeusjärjestelmässä.
Lastensuojelulain (417/2007) keskeisenä tarkoituksena on turvata lapsen oikeus erityiseen suojeluun. Lastensuojelulaissa tämä merkitsee lapsen suojelemista paitsi julkiselta vallalta, myös tarvittaessa omilta vanhemmiltaan, jos lapsen ja vanhempien intressit ovat lain mukaan ristiriidassa. Lapsen oikeudellinen asema on monitahoinen, sillä lapsi on samanaikaisesti erityisen suojelun kohde ja itsenäinen oikeuksiensa haltija. Lapsen joutuessa perheväkivallan uhriksi tulisi hänet samanaikaisesti huomioida sekä aktiivisena omaan ympäristöön ja perhesuhteisiinsa vaikuttavana toimijana, että aikuisista riippuvaisena avun tarvitsijana. Lapsi ei myöskään voi täysimääräisesti käyttämään oikeusturvakeinojaan, vaan lähtökohtaisesti lapsen oikeusturvakeinoista huolehtii lapsen huoltajat. Perheväkivalta voi myös johtaa tilanteeseen, jossa lapsen oikeusturvasta huolehtiminen siirtyy lastensuojelun vastuulle.
Perheväkivalta on Suomessa laaja ongelma, jonka juuret ovat syvällä yhteiskunnassa. Muihin väkivaltarikoksiin verrattuna perheväkivalta on usein piilorikollisuutta, josta suurin osa ei ikinä tule viranomaisten tietoisuuteen. Lapsen kokema perheväkivalta voi olla muutakin kuin hänen itse kokemaansa fyysistä väkivaltaa, sitä voi olla myös väkivallan näkeminen tai kuuleminen. Pelkästään muiden perheenjäsenien välisen väkivallan todistaminen voi olla lapselle yhtä vahingollista suoran väkivallan uhriksi joutuminen. Kodin tulisi olla lapselle turvallinen ympäristö, minkä vuoksi perheväkivalta on erityisen vahingollista lapsen hyvinvoinnille ja kehitykselle.
Tutkielma osoittaa, että vaikka lapsen oikeuksista on laajasti perus- ja ihmisoikeussääntelyä, käytännön toteutus kohtaa monia rakenteellisia ja menettelyllisiä haasteita. Perheväkivalta tilanteissa haasteita on havaittavissa erityisesti perheväkivaltatilanteiden tunnistamisessa, niihin puuttumisessa sekä moniammatillisen yhteistyön tehokkaassa toteuttamisessa. Lisäksi lastensuojelun rooli perheväkivaltatilanteissa on haastava, sillä perhe-elämän suojaan ja lapsen suojelu luovat jännitteitä suojelun tarpeen ja itsemääräämisoikeuden välille.
Lapsen oikeudellisen asema perusta kansallisella tasolla on Suomen perustuslaissa (731/1999). Erityisesti perustuslain 6.3 § korostaa lapsen oikeutta tasa-arvoiseen kohteluun suhteessa aikuisiin sekä oikeutta vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon kehitystasonsa mukaisesti. Perustuslain 19.3 § puolestaan velvoittaa julkista valtaa tukemaan perheiden ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavia mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu. Lapsioikeudellisen sääntelyn kansainvälinen pohja on YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa (SopS 59–60/1991). Sopimuksen keskeisin periaate on lapsen etu, joka tulee asettaa etusijalle kaikessa viranomaistoiminnassa. Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksella on merkittävä asema lapsen edun määrittelemisessä, ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen on vahvistanut lapsen edun ensisijaisuutta sekä dynaamisuutta ratkaisukäytännöllään eurooppalaisessa oikeusjärjestelmässä.
Lastensuojelulain (417/2007) keskeisenä tarkoituksena on turvata lapsen oikeus erityiseen suojeluun. Lastensuojelulaissa tämä merkitsee lapsen suojelemista paitsi julkiselta vallalta, myös tarvittaessa omilta vanhemmiltaan, jos lapsen ja vanhempien intressit ovat lain mukaan ristiriidassa. Lapsen oikeudellinen asema on monitahoinen, sillä lapsi on samanaikaisesti erityisen suojelun kohde ja itsenäinen oikeuksiensa haltija. Lapsen joutuessa perheväkivallan uhriksi tulisi hänet samanaikaisesti huomioida sekä aktiivisena omaan ympäristöön ja perhesuhteisiinsa vaikuttavana toimijana, että aikuisista riippuvaisena avun tarvitsijana. Lapsi ei myöskään voi täysimääräisesti käyttämään oikeusturvakeinojaan, vaan lähtökohtaisesti lapsen oikeusturvakeinoista huolehtii lapsen huoltajat. Perheväkivalta voi myös johtaa tilanteeseen, jossa lapsen oikeusturvasta huolehtiminen siirtyy lastensuojelun vastuulle.
Perheväkivalta on Suomessa laaja ongelma, jonka juuret ovat syvällä yhteiskunnassa. Muihin väkivaltarikoksiin verrattuna perheväkivalta on usein piilorikollisuutta, josta suurin osa ei ikinä tule viranomaisten tietoisuuteen. Lapsen kokema perheväkivalta voi olla muutakin kuin hänen itse kokemaansa fyysistä väkivaltaa, sitä voi olla myös väkivallan näkeminen tai kuuleminen. Pelkästään muiden perheenjäsenien välisen väkivallan todistaminen voi olla lapselle yhtä vahingollista suoran väkivallan uhriksi joutuminen. Kodin tulisi olla lapselle turvallinen ympäristö, minkä vuoksi perheväkivalta on erityisen vahingollista lapsen hyvinvoinnille ja kehitykselle.
Tutkielma osoittaa, että vaikka lapsen oikeuksista on laajasti perus- ja ihmisoikeussääntelyä, käytännön toteutus kohtaa monia rakenteellisia ja menettelyllisiä haasteita. Perheväkivalta tilanteissa haasteita on havaittavissa erityisesti perheväkivaltatilanteiden tunnistamisessa, niihin puuttumisessa sekä moniammatillisen yhteistyön tehokkaassa toteuttamisessa. Lisäksi lastensuojelun rooli perheväkivaltatilanteissa on haastava, sillä perhe-elämän suojaan ja lapsen suojelu luovat jännitteitä suojelun tarpeen ja itsemääräämisoikeuden välille.