Sosiaalinen vastuu puolustus- ja turvallisuushankinnoissa

Abstract

Sosiaalisten näkökohtien huomioon ottaminen on noussut keskeiseksi osaksi hankintatoiminnan vastuullisuustavoitteita, ja julkisilla hankinnoilla nähdään olevan entistä suurempi rooli yhteiskunnallisten arvojen edistämisessä. Erityissääntelyn alaisiin puolustus- ja turvallisuushankintoihin liittyy kuitenkin kansalliseen turvallisuuteen, toimitus- ja huoltovarmuuteen sekä turvallisuusluokiteltuun tietoon kohdistuvia intressejä, jotka asettavat erityisvaatimuksia hankintaprosessille. Puolustusvoimien asema merkittävänä julkisen sektorin ostajana ja valtion arvojen edustajana korostaa velvollisuutta varmistaa, että puolustus- ja turvallisuushankinnoissa noudatetaan sosiaalisen vastuun periaatteita.

Sosiaalinen vastuu ei ole pelkkä poliittinen tavoite, vaan sen huomioon ottaminen perustuu suoraan kansainvälisen sekä unionin oikeuden velvoitteisiin, joihin Suomi on sitoutunut. Näin ollen sosiaalisilla hankinnoilla voidaan paitsi toteuttaa hallinnon arvoja, myös täyttää oikeudellisia velvoitteita. Tutkielmassa tarkastellaan sosiaalisen vastuun soveltamisedellytyksiä puolustus- ja turvallisuushankintojen kontekstissa, jossa vastuullisuusvaatimusten ja turvallisuuspoliittisten erityistarpeiden välinen jännite korostuu. Analyysin keskiössä on puolustus- ja turvallisuushankintadirektiivin sekä sen perusteella kansallisesti implementoidun julkisista puolustus- ja turvallisuushankinnoista annetun lain systematisointi. Lisäksi tutkielmassa vertaillaan puolustus- ja turvallisuushankintalain sääntelyä yleiseen julkisia hankintoja koskevaan lainsäädäntöön sekä arvioidaan sosiaalisen vastuun toteuttamisen käytännön edellytyksiä ja esteitä.

Tutkielmassa havaitaan, että vaikka lainsäädäntö mahdollistaa sosiaalisten näkökohtien huomioon ottamisen puolustus- ja turvallisuushankinnoissa, niiden integroiminen osaksi hankintaprosessia on monilta osin haasteellista. Puolustus- ja turvallisuushankintalain sääntely antaa hankintayksiköille laajan harkintavallan, eikä se velvoita sosiaalisten kriteerien soveltamista hankintaprosessissa. Näin ollen sosiaalisten hankintojen toteuttaminen nojaa pitkälti hankintayksiköiden tilannekohtaisen harkinnan varaan ilman velvoittavia sääntöjä tai yhdenmukaistavaa ohjeistusta. Lisäksi puolustushankintojen erityisluonne mahdollistaa poikkeamia muun muassa avoimuuden ja kilpailuttamisen periaatteista, mikä voi entisestään heikentää vastuullisuustavoitteiden huomioimista. Puolustussektorille ominaiset turvallisuuspoliittiset vaatimukset saattavat syrjäyttää vastuullisuustavoitteet, jolloin korostuu viranomaisvastuu yhteiskunnallisten arvojen edistämisestä myös suljetummassa toimintaympäristössä.

Tutkielmassa tullaan johtopäätöksiin siitä, että sääntelyn nykytilassa sosiaalisten näkökohtien huomioiminen puolustus- ja turvallisuushankinnoissa on mahdollista, mutta puolustus- ja turvallisuushankintalaki ei takaa sosiaalisen vastuun tosiasiallista toteutumista. Tästä syystä on aiheellista arvioida, tulisiko lainsäädäntöä kehittää vahvemmin ohjaavaan suuntaan, esimerkiksi täsmentämällä sosiaalisten kriteerien soveltamisalaa tai asettamalla velvoitteita niiden käyttöön tietyissä tilanteissa. Pelkkä lainsäädännön kehittäminen ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan myös kulttuurista muutosta, jossa sosiaalinen vastuu nähdään olennaisena osana puolustussektorin toiminnan legitimiteettiä ja eettisyyttä.