Rescue and Exchange : Tracing sprouts of viable living in the field of help and care in Finland

Abstract

Väitöskirjassani jäljitän suomalaisella auttamisen ja hoivan kentällä muotoutuvia, yhteistä elämää uusiin suuntiin vieviä sosiaalisia prosesseja, joita kutsun ’kestävän ja elämänarvoisen elämän iduiksi’ (<i>sprouts of viable living</i>). Tutkimukseni osallistuu keskusteluun hyvän elämän mahdollisuuksista ja rajoitteista tämän päivän maailmassa, jota luonnehtii kasvava sosiaalinen epätasa-arvoisuus ja ekologinen hävitys—ongelmia, joiden ratkaisemiseksi oleellista on ymmärtää, miten voisimme elää yhdessä huolehtivammin ja vähemmän tuhoisin tavoin. Kuten tutkimuksessani havainnollistan, antropologia tarjoaa hyviä välineitä tämän tavoitteen edistämiseksi, kun taas auttamisen ja hoivan kenttä osoittautuu hedelmälliseksi ympäristöksi tällaisten toisin elämisen mahdollisuuksien jäljittämiseksi.

Perinteisesti Suomi on edustanut suhteellisen vahvaa hyvinvointivaltiota, joka samoin kuin hyvinvointijärjestelmät ympäri maailman on viimevuosikymmeninä käynyt läpi merkittäviä muutoksia. Palveluja ja hoivaa on hajautettu julkiselta sektorilta yksityisille (sekä kaupallisille että muille) toimijoille, ja markkinalogiikka, -käytännöt, ja -kieli on vallannut alaa niin auttamisen ja hoivan kentällä kuin yhteiskunnassa ylipäätään. Usein tätä muutosta koskevat keskustelut ovat painottaneet sitä, miten hyvinvointipalvelut tulisi muuttuneessa toimintaympäristössä järjestää, jotta kyettäisiin auttamaan yksilöitä elämään vallitsevien rakenteiden puitteissa. Tässä tutkimuksessa katson asiaa toisin. Lähtemällä liikkeelle siitä antropologisesta näkökulmasta, että maailmassa eläminen on samalla myös sen jatkuvaan muotoutumiseen osallistumista, lähestyn auttamisen ja hoivan kenttää erityisenä maailmassa elämisen ja sen rakentamisen tilana.

Tästä kentästä tekee erityisen yhtäältä se, että sinne ovat tervetulleita myös ihmiset, joille elämä vallitsevissa olosuhteissa on vaikeaa. Lisäksi auttaminen ja huolenpito, joita ilman yhteinen elämä ei olisi lainkaan mahdollista, ovat siellä huomion keskiössä. Kenttä on rakentunut joidenkin ihmisten pyrkimyksistä edistää toisten hyvää elämää, sekä kaikkien niiden toiminnan tuloksena, jotka siihen osallistuvat ja sen tarjoamaa tukea käyttävät. Se, miten hyvän elämän edistäminen ymmärretään, voi kuitenkin saada monenlaisia muotoja. Auttamisen ja hoivan kenttä tämän päivän Suomessa onkin useiden traditioiden tulosta, jotka katsovat hyvää ja arvokasta elämää osin erilaisin ja myös keskenään ristiriitaisin tavoin. Eri traditiot kuitenkin toimivat yhteisessä uusliberaalin hyvinvointivaltion kehyksessä, jonka asettamat odotukset ne joutuvat vaihtelevin painotuksin huomioimaan ja omaksumaan. Saadakseni otteen erilaisten traditioiden ja auttamisen muotojen nivoutumisesta toisiinsa ihmisten elämässä, sekä niiden yhteyksistä laajempiin vallan, moraalin, ja vaihdon kysymyksiin, tarkastelen kenttää analyyttisesti ’pelastusteollisuuden’ (<i>the rescue industry</i>) käsitteen kautta.

Tutkimus ammentaa yli kahden vuoden pituisesta etnografisesta kenttätyöstä, jota tein erilaisissa auttamisen paikoissa ja konteksteissa, niiden elämään osallistuen ja niihin liittyviä kokemuksia keräten. Etnografia nivoo yhteen niin mielenterveystyötä kuin kristillistä ruoka-apua, sekä kansalaisjärjestöjen, seurakuntien ja kaupungin ylläpitämiä paikkoja, joita kutsutaan muun muassa kohtaamispaikoiksi, päiväkeskuksiksi tai kansalaistaloiksi, ja joissa ihmiset voivat tavata toisiaan urbaanissa, kahvilamaisessa ympäristössä. Toteutin kenttätyöni seuraamalla ihmisten henkilökohtaisia, eri paikkojen välille muodostuneita suhdeverkostoja, mikä tuotti erään tutkimukseni keskeisistä havainnoista: ihmiset hyödyntävät kentän monimuotoisuutta liikkumalla eri paikkojen välillä suhteita luoden, moraalikysymyksistä neuvotellen, hierarkioita kiertäen sekä erilaisiin yhteistyön ja vaihdon muotoihin osallistuen. Tällaisessa sosiaalisessa miljöössä he eivät ainoastaan navigoi erilaisten paikkojen välillä, vaan myös kohtaavat toisia ihmisiä, jotka eri syistä—kuten köyhyyden, pakolaistaustaisuuden, mielenterveyteen ja terveyteen ylipäätään liittyvien syiden, päihteidenkäytön tai vanhan iän vuoksi—ovat päätyneet yhteiskunnassa epäedulliseen asemaan.

Analysoimalla orastavia sosiaalisia prosesseja, jotka saavat alkunsa ja kasvavat tällaisten kohtaamisten kautta, kolme aineistoani yhdistävää teemaa osoittautuu keskeiseksi kestävän ja elämänarvoisen elämän kannalta: ensinnäkin, liian rajoittavien yhdessä elämisen muotojen höltyminen sekä tätä kautta avautuvat mahdollisuudet luoda toisenlaisia suhteita muihin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan; toiseksi, yhteisen elämän puitteiden ja olosuhteiden työstäminen neuvotteluiden ja kokeilemisen kautta; ja kolmanneksi, ympäröivään maailmaan vaikuttaminen edistämällä asioita, jotka poikkeavat yhteiskunnassa vallitsevista tavoitteista. Lisäksi argumentoin, että tällaiset ’kestävän ja elämänarvoisen elämän idut’ auttavat hahmottamaan yleisempääkin estettä hyvälle ja kestävälle elämälle tämän päivän maailmassa, nimittäin liian suppeaa näkemystä siitä, millainen toiminta on arvokasta tai tuottavaa. Tämän näkemyksen laajentaminen auttaisi viemään elämää eteenpäin kohti kaikkien kannalta parempaa tulevaisuutta.

In this doctoral dissertation I trace what I call ‘sprouts of viable living’—emerging forms of living together sustainably in ways that can be experienced as worth living by everyone—in the field of help and care in Finland. Examining the field anthropologically, my research participates in discussions about the possibilities and restrictions governing living well in the contemporary world, one characterised by growing social inequalities and ecological destruction, thus making it urgent that we widen our perspectives on how to live together in more caring and less destructive ways. As I demonstrate in this study, anthropology is well equipped to contribute to such a task, while the field of help and care is a fruitful social setting in which to trace possibilities for living together differently.

Finland has traditionally represented a relatively strong exemplar of the welfare state, which, like welfare regimes all over the world, has been under heavy reconstruction in recent decades. This is evident in the increasing decentralisation of welfare provision from the public sector to private actors (both commercial and non- profit), and the growing influence of market logics, practices, and language in the field of help and care, as well as in society at large. Discussions concerning that change have often revolved around the question of how to keep welfare services going in the changing circumstances in order to help individuals to live with and integrate into the existing structures of society. In this study I take a different approach. By starting from the anthropological perspective that to live in the world is to participate in its continuous formation, I look at the contemporary field of help and care as a specific kind of sphere of living in and making the world.

What makes the field specific is that it draws in and welcomes people for whom life under existing conditions is difficult; it also places help and care, the prerequisites for life to be possible at all, at the centre of operations. It is constituted by some people’s conscious efforts to better other people’s lives, as well as by the actions of those who attend and use whatever support the institutions have to offer. However, understandings of this task of bettering other people’s lives can take many forms, and the field of help and care in present-day Finland is the outcome of several traditions that have taken partly differing, even conflicting views on what it takes to live a good or valuable life. Yet, at the same time, they all must somehow deal with— and to a varying degree adapt to—the same assimilative framework of the neoliberal welfare state. To name and define such a field analytically, I use the concept of ‘the rescue industry’, which allows me to focus on how those different traditions and projects of help come together in people’s lives and entwine with issues of power, morality, and exchange.

The research is based on over two years of ethnographic fieldwork, during which time I participated in, and gathered experiences concerning life in various sites and contexts of help, including those provided by mental healthcare and places organised by NGOs, parishes, and the city where people could socialise in urban, café-like settings and atmosphere—called, for example, meeting places, day centres, or civic houses—as well as Christian food charity. I carried out the fieldwork by following the personal networks that spanned these various sites, which resulted in a central observation: many people make good use of the diversity of the field by moving around it, forming relationships, negotiating moralities, circumventing hierarchies, and participating in collaborative projects and resource-circulation between different contexts of help. In such a social milieu people not only navigate between these different sites, they also encounter and act with others who live in similarly disadvantaged positions for various reasons: poverty, refugee background, issues with mental health and health in general, substance abuse, or old age.

By analysing the ways and forms of living together more viably that arise through such encounters, three overarching themes become apparent: first, the loosening of overly rigid forms of living together to make room for relating differently with others and the surrounding world; second, building, negotiating, and experimenting with the conditions of shared life; and third, attempts to change the course of the world by contributing to something that differs from the usual goals of the surrounding society. I further argue that these ‘sprouts of viable living’ also help to clarify more generally that a central barrier to living viably in the contemporary world is the narrow view of what counts as productive or valuable activity, which, if broadened, would help us all to cultivate better lives and futures.