Sisällissodasta samaan saliin – ensimmäiset 15 vuotta kuntademokratiaa: Poliittinen polarisaatio, poliittinen luottamus ja kuntavaalit sisällissodan jälkeen Tyrväällä 1918–33 – Sisällissodan hävinneen puolen jälkipolvien poliittinen kiinnittyminen, kansalaispätevyys ja sisällissodan unohtaminen

Abstract

Hävityksen, väkivallan ja menetysten myötä jakolinjat olivat äärimmilleen kiristyneet, kun Suomen ensimmäisten yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvien kuntavaalien äänestyspaikat avautuivat Tyrväällä joulukuisena aamuna vuonna 1918, noin puoli vuotta Suomen sisällissodan päättymisen jälkeen. Tarkastelen tässä valtio-opin maisterintutkielmassa kuntademokratian toteutumista Tyrväällä ja Vammalan kauppalassa sisällissodan jälkeisinä vuosina 1918–33. Tutkimuskysymykseni koskevat kuntademokratiaa ja kuntavaaleja, sisällissodan hävinneen puolen edustajien integroitumista kunnallisiin luottamustoimiin sekä poliittista polarisaatiota ja poliittista luottamusta voimakkaiden vastakkainasettelujen aikana. Sen lisäksi tutkielman toisessa analyysiosuudessa tarkastelen sisällissodan heijastumisesta sodan hävinneen puolen jälkipolvien poliittiseen kiinnittymiseen, kansalaispätevyyden tunteeseen sekä sisällissodan muistamista ja unohtamista. Olen koonnut tätä tutkielmaa varten kaksi erillistä aineistoa: historiallisen arkistomateriaalin ja sisällissodan hävinneen puolen jälkipolvien haastattelut. Olen analysoinut aineistojani laadullisen sisällönanalyysin avulla ja teoreettisten käsitteiden kautta. Kuntademokratian osalta tutkimusstrategiakseni valikoitui tapaustutkimus, joka mahdollistaa yksityiskohtaisen paikallistasoisen tarkastelun – ja näyttää, miten poliittinen toiminta aktualisoitui Tyrvää-Vammalan tapauksessa sisällissodan jälkeisinä 15 vuotena. Paikkakunta valikoitui mikrotason tutkimuskohteeksi pienen, tuolloin noin 9 500 hengen yhteisön kokemien menetysten vuoksi: Vammalan kauppala oli sodan päätyttyä valtaosin tuhkana, ja Tyrvää-Vammala kuuluikin sisällissodassa eniten aineellisia vahinkoja kärsineiden paikkakuntien joukkoon Suomessa. Myös inhimilliset menetykset olivat väkilukuun suhteutettuna maan keskiarvoa suuremmat.

On esitetty, että suomalainen yhteiskunta eheytyi sisällissodan jälkeen osaltaan kuntademokratian ansiosta. Poliittisen yhteisön rajojen demokratisoiminen mahdollisti sen, että sisällissodan hävinnytkin puoli sai Tyrväällä heti ensimmäisissä kuntavaaleissa omat edustajansa kunnanvaltuustoon. Inklusiivisella käsityksellä demokraattisesta yhteisöstä on ollut poliittista luottamusta raunioille rakentava ja vähintään symbolinen merkitys myös paikallisen ja kansallisenkin identiteetin uudelleenrakennukselle, joka tuskin voi alkaa ilman yhteisesti jaettua käsitystä poliittisen järjestelmän legitimiteetistä. Vuoteen 1925 saakka järjestettyjen vuosittaisten täydennysvaalien myötä myös kotipaikkakunnalleen 1920-luvun alkupuolella palanneet tuomitut ’punaiset’ pääsivät osallisiksi kuntapäätöksentekoon, huolimatta affektiivisesta poliittisesta polarisaatiosta ja ”toisen luokan kansalaisuudestaan”. Vuosina 1918–33 kuntavaalit järjestettiin Tyrväällä kaikkiaan 11 kertaa, ja koko tuon ajan valtuustot toimivat vähemmistömandaatilla. 1920-luvun alkupuolella äänestysprosentti liikkui 20–30 prosentin välillä. Sosialistit kasvattivat osuuttaan Tyrvään kunnan valtuustopaikoista tasaisesti vuosina 1918–21, ja ensi kertaa porvarillinen määräenemmistö murtui jo vuoden 1920 vaaleissa. Vuonna 1928 äänestysprosentti kohosi Tyrväällä lähelle 40 prosenttia, ja kyseiset vaalit toimivat vahvana signaalina sisällissodan hävinneen puolen, jopa entisten valtiorikosvankien, integroitumisesta osaksi demokraattista päätöksentekohierarkiaa. Käänne vasemmalle ei kuitenkaan jäänyt ilman vastareaktiota, ja vuoden 1930 ennenaikaisten kuntavaalien keskeiseksi vaaliteemaksi nousikin kommunistien vastustaminen.

Ensimmäiset entiset punavangit olivat ehdolla Tyrvään kunnanvaltuustoon jo vuonna 1921, jolloin valtuustoon tuli valituksi yksi tuomion saanut ”yhteiskunnalle vaarallinen henkilö”. Kaikkiaan vuosien 1918–33 aikana Tyrvään kunnanvaltuustoon oli ehdolla 104 sosiaalidemokraattista ehdokasta, joista 18 oli menettänyt kansalaisluottamuksensa ja tuomittu sisällissodan jälkeen. Tarkastelujaksoni 25 sosiaalidemokraattisesta kunnanvaltuutetusta kahdeksan oli tuomittuja ’punaisia’, ja kuusi heistä vaikutti valtuustossa vuosien 1922–30 välillä. Omat havaintoni tukevat käsitystä siitä, että kunnallinen demokratia integroi voimakkaasti paikallisia työväenliikkeen luottamushenkilöitä, myös entisiä punavankeja, yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Kuitenkin kunnallisvallan pullonkaulana näyttäytyy kunnallislautakunta: Vuosina 1918–33 sen jäsenistöstä ainoastaan viisi oli sosiaalidemokraattisia ja valta näyttää keskittyneen vahvasti porvarillisille.

Vammalan kauppalan kuntademokratia puolestaan näyttäytyy vuosina 1918–33 ’valkoisena’ hegemoniana, hädin tuskin minimidemokratiana, jota ovat leimanneet sopuvaalit ja ajoittainen demokratiavaje. Osaltaan poliittisen luottamuksen ja demokratiatyytyväisyyden rakentumista ovat kuitenkin mahdollistaneet kauppalankin tapauksessa demokratian ohjauskeinot sekä kunnille 1920–30-luvuilla kasautuneet tehtävät ja harjoitettu reformipolitiikka.

Sisällissodan jälkikaikuja kuuluu 2020-luvun Suomessa. Omasta haastatteluaineistostani nousi esiin sodan unohtamisen vaikutukset sodan hävinneen puolen jälkipolvien poliittiseen kiinnittymiseen ja kansalaispätevyyden tunteeseen. Politiikan vähäisellä näkyvyydellä kasvuympäristössä – tietoisella torjunnallakin – on ollut vaikutusta poliittiseen sosialisaatioon ja sitä myötä poliittiseen kiinnittymiseen sukupolvien ketjussa. Vaikenemisen vaikutukset poliittiseen kiinnittymiseen näyttävät kumuloituvilta. Kuitenkin jo neljännellä polvella on sisällissodasta korkeintaan historiakäsitys, ei velvoittavia muistoja, jolloin heikkoa poliittista kiinnittymistä ja kansalaispätevyyttä olisi mahdollista lujittaa demokratiakasvatuksella.