Hegemonian jäljillä: Giuseppe Cospiton teoksesta Hegemonia – Homeroksesta sukupuolentutkimukseen

Abstract

Hegemony is now a widely used word and concept in the human sciences. Above all it is associated with Antonio Gramsci (1891-1937). He, for his part, has been for almost three decades, the most cited Italian writer of the 1900s., thanks in large part to 'hegemony'. Especially in the Anglo-American academic world, Gramsci became known - from the 1970s onwards - as the "hegemonic theorist of 'hegemony', while in the Italian and French Gramsci-reception hegemony only came into the focus of the debate relatively late, as in the Giuseppe Cospito in his book Hegemony - From Homer to gender studies. Before that, from the 1940s to the early 1970s, the Italian left's and to some extent more widely, the 'Gramsci legacy' was debated and presented as a 'legacy of Gramsci' in his relationship with Soviet Marxism and Lenin on the one hand, and with the Italian neo-Hegelian tradition (Croce and Gentile) on the other hand. Cospito explains the hegemonic interpretations of the history of Gramsci's recipes in the Italian in the final chapter of his book, 'Hegemony after Gramsci'. Before that, he takes a journey of more than two and a half millennia through the history of "hegemony".

Hegemonia on nykyään laajasti käytetty sana ja käsite ihmistieteissä. Ennen muuta se liitetään Antonio Gramscin (1891–1937) nimeen. Hän puolestaan on ollut jo parin kolmen vuosikymmenen ajan eniten maailmalla siteerattu italialainen 1900-luvun ajattelija – kiitos pitkälti juuri ”hegemonian”. Varsinkin angloamerikkalaisessa akateemisessa maailmassa Gramsci tuli tunnetuksi – 1970-luvulta lähtien – ”hegemonian teoreetikkona”, kun taas italialaisessa ja ranskanlaisessa Gramsci-reseptiossa hegemonia nousi keskustelujen fokukseen vasta verrattain myöhään, kuten Giuseppe Cospito toteaa kirjassaan Hegemonia – Homeroksesta sukupuolentutkimukseen (s. 159). Sitä ennen, 1940-luvulta 1970-luvun alkuun Italialaisen vasemmiston piirissä ja osin laajemminkin kiisteltiin ”Gramscin perinnöstä” ja esitettiin arvioita hänen suhteestaan toisaalta neuvostomarxismiin ja Leniniin, toisaalta italialaiseen uushegeliläiseen perinteeseen (Croce ja Gentile). Tässä italialaisten Gramsci-reseptioiden historiassa esiintyviä hegemonian tulkintoja Cospito selostaa asiantuntevasti kirjansa viimeisessä luvussa ”Hegemonia Gramscin jälkeen”. Sitä ennen hän tekee yli kahden ja puolen vuosituhannen mittaisen matkan ”hegemonian” käsitehistoriaan antiikin Kreikasta Gramscin Vankilavihkoihin (kirj. 1929–1935).