Kysymys ihmisenkokoisuudesta : Taidekasvatus mahdollisuutena teknologian ajassa

Abstract

Elämme teknologiassa. Teknologia ei ole laitteita, vaan ajattelutapa, asenne. Se mahdollistaa, jopa juhlistaa maailman haltuunottoa, mitattavaksi, laskettavaksi ja resurssiksi tekemistä, kappaleistamista. Teknologia on mahdollistanut ja mahdollistaa ihmiskunnalle yltäkylläisyyttä, mutta hallitsematon suhde siihen on johtanut syveneviin ekologisiin ja sosiaalisiin ongelmakierteisiin. Katastrofien partaalla on pysähdyttävä kysymään, millaisen ajattelun varaan rakennamme jatkossa elämän merkityksellisyyttä, kun teknologia näyttäisi olevan siihen soveltumaton.

Tässä kasvatustieteellisessä, taidekasvatuksen filosofisiin perustoihin suuntaavassa tutkimuksessa rakennetaan merkityksellisyyden etsintää lajirajat ylittävän toinen-toistensa-kanssa-olemisen rajaamien ehtojen ohjauksessa. Etsintä rakentuu dialogisuutta korostavalle tulkinnalle Hans-Georg Gadamerin hermeneutiikasta, ja tulkinnan yhdistämisestä Gert Biestan esittämiin näkemyksiin taidekasvatuksesta. Näköpiiriin avautuvassa horisontissa siintää Jean-Luc Nancyn ehdotus vastaukseksi Heideggerin kysymykseen olemisesta: olemisen ymmärtäminen sen väistämättömän kanssaolemisluonteen kautta. Tavoitteena on löytää tapoja ymmärtää oleminen pohjimmiltaan dialogisena liikkeenä, jossa alati palataan jatkuvassa muutoksessa olevaan itseyteen vain, jotta toiviomatkalle voisi lähteä heti uudelleen. Kanssaoleminen alkaa paljastua, kun retkillä kohdatuista toisista tulee osa ”meitä” tapahtumassa, jota kuvataan Judith Butleria lainaten tunnustamiseksi. Tutkimuksen kiertoretkillä on tukeuduttu taiteeseen luottaen siihen, että kehollinen toiminta synnyttää toisenlaista, ei-teknologista, ajattelua ja vaikeasti sanoiksi puettavaa hiljaista tietämistä. Karttuvaa tietämystä sanoitetaan kuvaamalla sitä autoetnografisesti ja tulkitsemalla hermeneuttisesti.

Tutkimuksessa oletetaan, että kasvatuksen päämäärän, ihmisen moraalisubjektiksi sivistämisen, tavoittelu teknologiassa velvoittaa kysymään, mitä subjektius ja subjektiviteetti tarkoittavat maailmasuhteemme eettisyyden mahdollisuudelle. On ylitettävä subjektiin herkästi kiinnittyvä kokemus toimijuuden yksipuolisuudesta. Taiteeseen sisältyy kokemus kohdatusta vastarinnasta, joka vihjaa toisenlaisten toimijuuksien olemassa olemisesta. Parhaimmillaan taiteen kokeminen vie niin mukanaan, että subjektiviteetti unohtuu, ja alkaa todellistua asubjektivaatio. Näissä välähdyksissä paljastuu toisenlaisen olemisen ymmärtämisen mahdollisuuksia ja ehtoja. Tutkimus ilmentääkin, että taiteellinen kokemus sisältää aina kasvatuksellisen mahdollisuuden, ja että olemisen erilaisten tapojen rajat ylittäessään se paljastaa ehtoja eettisen maailmasuhteen kehittymiselle. Oman subjektiviteetin kriittiselle arvioinnille ja olemisen eri tapojen tosiksi ja merkityksellisiksi hyväksymiselle rakentuva ihmisenkokoisuus tarkoittaa alati muutoksessa olevaa ymmärrystä, ja siksi sitä on kysyttävä yhä uudelleen.

We live in technology. Technology does not mean mere devices, but instead a way of thinking, an attitude. It enables, even celebrates, the conquest of the world, making it measurable, calculable, and a resource, turning it into objects. Technology has enabled and continues to enable abundance for the mankind, but our arrogantly optimist relationship with it has led to a vicious circle of deepening ecological and social problems. On the verge of various disasters, it is time to stop and ask what kind of thinking we will base the meaningfulness of life on in the future, now that it seems evident that technology is unsuitable for it.

This educational research, which focuses on the philosophical foundations of art education, builds the quest for meaningfulness under the guidance of the conditions defined by interspecies coexistence. The quest is based on a dialogue-emphasized interpretation of Hans-Georg Gadamer’s hermeneutics, and the combination of this interpretation with Gert Biesta’s views on art education. In the horizon that opens up, Jean-Luc Nancy’s proposal appears as an answer to Heidegger’s question about being: understanding being through its inevitable nature of being-in-common. The goal is to find ways to understand being as a fundamentally dialogical movement, where one constantly returns to a self that is in continuous change, only to embark on a pilgrimage again immediately. Being-in-common begins to reveal itself when those encountered on the journeys become part of “us” in an event described, borrowing from Judith Butler, as recognition. The research relies on art, trusting that bodily activity generates a different, non-technological way of thinking and a difficult-to-articulate silent knowing. The accumulating knowledge is articulated by describing it autoethnographically and interpreting it hermeneutically.

The research assumes that the pursuit of the goal of education, the cultivation of a person into a moral subject, in technology obliges us to ask what subjectivity means for the possibility of the ethicality of our relationship with the world. We must transcend the experience of the one-sidedness of agency that easily attaches to the subject. Through art we experience an encounter of resistance, which hints at the existence of other forms of agency. At its best, experiencing art takes one along so much that subjectivity is forgotten, and asubjectivation begins to materialize. In these flashing moments, possibilities and conditions for understanding different ways of being are revealed. The research thus demonstrates that the artistic experience always contains an educational possibility, and by crossing the boundaries of different ways of being, it reveals the conditions for the development of an ethical relationship with the world. The critical evaluation of one’s own subjectivity and the acceptance of different ways of being as true and meaningful means a constantly changing understanding of the size of the human, and therefore it must be questioned again and again.