Monikkoperheiden huomioiminen suomalaisessa perhepolitiikassa : Näkökulmana tasa-arvo ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus

Abstract

Tässä pro gradu -tutkielmassa kuvataan ja selitetään, miten monikkoperheiden tuen tarve on tunnistettu ja huomioitu perhepoliittisessa päätöksenteossa ja tukitoimissa noin 1980-luvulta nykypäivään sekä millaista kehitystä tämän ajanjakson aikana on tapahtunut. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jossa tutkimuskysymyksiin vastataan analysoimalla valtiopäiväasiakirjoja ja säädettyjä lakeja dokumenttianalyysin ja sisällönanalyysin keinoin. Tutkielmassani yhdistyvät realismin ja sosiaalisen konstruktivismin näkökulmat: realismin kautta tarkastelen lakeja ja valtiopäiväasiakirjoja sosiaalisina faktoina perhepoliittisten tukitoimien kehityksen osalta, kun taas sosiaalinen konstruktivismi selittää, miten käsitykset monikkoperheiden tuen tarpeista ovat muotoutuneet ja muuttuneet poliittisessa keskustelussa historian saatossa. Näin tutkielmassani yhdistyvät konkreettisten päätösten kuvaus sekä niiden taustalla vaikuttavat sosiaaliset ja kielelliset prosessit.

Tutkielmaa taustoittavat lainsäätämistyö Suomessa, sekä sosiaalityön suhde lainsäädäntöön, tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden käsitteet, monikkoperheiden erityskysymykset sekä suomalaisen perhepolitiikan kehitys. Tulosten pohdinnassa peilaan tutkimustuloksia aiempiin monikkoperheiden erityiskysymyksiä koskeviin tutkimustuloksiin, sekä Nancy Fraserin (2003) teoriaan sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.

Tutkimustuloksissa korostuvat vaatimukset tukien lapsikohtaisuudesta, erityisesti äitiys-, isyys- ja vanhempainvapaisiin, kotihoidontukeen ja lapsilisiin liittyvissä ehdotuksissa. Kotipalvelun tarve ja sen saatavuuden ongelmat ovat olleet esillä jatkuvasti. Monikkoperheiden tuen tarpeita on otettu lainsäädännössä huomioon vaiheittain.

Analysoimissani valtiopäiväasiakirjoissa tunnistetut monikkoperheiden haasteet ja tuen tarpeet ovat pitkälti yhteneväisiä aiempien tutkimustulosten kanssa, joskaan näitä ei ole valtiopäiväasiakirjoissa kuvattu yhtä laajasti. Monikkoperheiden erityiset haasteet ja tuen tarpeet on tunnistettu eri vuosikymmenillä pitkälti samankaltaisin perustein, mutta painotukset ovat hieman vaihdelleet. Erityisesti taloudelliset perustelut ovat olleet koko tarkastelujakson ajan keskeisiä ja tarkasti kuvattuja. Niin ikään tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden edistäminen on asiakirjoissa toistuva perusta tukitoimien kehittämiselle. Taloudelliset syyt ja tasa-arvo kulkevat koko ajan rinnakkain perusteluissa: monikkoperheet nähdään eriarvoisessa asemassa verrattuna perheisiin, joihin lapset syntyvät yksitellen ja järjestelmän puutteet nähdään liittyvän niin taloudellisen tuen riittämättömyyteen kuin vanhempainvapaiden epäoikeudenmukaiseen jakautumiseen. Lisäksi arjen kuormittavuus ja vanhempien, erityisesti äidin jaksamisen haasteet ovat vahvasti esillä. Varhaisempina vuosikymmeninä taloudelliset perustelut hallitsivat keskustelua, mutta myöhempinä vuosikymmeninä tasa-arvo ja vanhemmuuden jakautuminen ovat nousseet keskeisemmiksi. Tasa-arvon painotuksissa näkyy myös ajallisia eroavaisuuksia, jotka voivat liittyä siihen, mitä perhepoliittista etuutta kulloinkin on pyritty edistämään.

Aineistosta on tunnistettavissa Nancy Fraserin oikeudenmukaisuuden teoriasta jakamisen, tunnustamisen ja poliittisen ulottuvuuden teemat. Monikkoperheiden tuen tarpeiden käsittely poliittisessa keskustelussa heijastaa Fraserin teorian mukaan laajempia yhteiskunnallisia ja poliittisia oikeudenmukaisuuskysymyksiä. Dokumenteista ilmenee, että vaikka monikkoperheiden taloudelliset haasteet ja erityistarpeet on tunnistettu johdonmukaisesti eri vuosikymmeninä, niiden huomioiminen on jäänyt puutteelliseksi, ja konkreettisten muutosten toteutuminen on ollut hidasta. Sosiaalityön rooli aineistossa nousee esiin muun muassa asiantuntijalausuntojen kautta. Sosiaalityön näkökulmasta tulokset korostavat rakenteellisen sosiaalityön merkitystä, joka toimii välineenä monikkoperheiden erityistarpeiden näkyväksi tekemisessä ja päätöksenteon epäkohtien haastamisessa ja näin pyrkii edistää tasa-arvoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta yhteiskunnallisella tasolla.

Tutkielman tulokset osoittavat, että lainsäädännöllisillä uudistuksilla on pyritty parantamaan monikkoperheiden asemaa asteittain, mutta käytännön tasolla muutokset ovat usein olleet riittämättömiä.