A Place Regained : Re-imaging education with immanence

Abstract

”Sanomme puhtaasta immanenssista, että se on ELÄMÄÄ eikä mitään muuta,” kirjoittaa Gilles Deleuze muistuttaakseen meitä siitä, että elämä on kaikki mitä meillä on ja että tuon elämän merkitys on mystisellä mutta ihmeellisellä tavalla kysymyksenalainen. Tämä tutkimus lähtee liikkeelle eräästä sosiaalisten käytäntöjen tyypistä, joissa kysymys elämästä ja sen merkityksestä tulee osallistujien yhteisen huomion kohteeksi. Tällaiset käytännöt käsitteellistetään tutkimuksessa kanssaolemisen käytännöiksi. Tutkimuksessa keskitytään yhteen kanssaolemisen käytäntöön: kasvattajan ja lapsen yhteiseen leikkiin.

Tutkimus sijoittuu kasvatusteorian ja lapsuudentutkimuksen risteyskohtaan. Kanssaolemisen käytäntöjen katsotaan olevan teoreettisesti kiinnostavia näiden alojen näkökulmasta. Yhtäältä kanssaolemisen käytännöt ovat usein läsnä kasvatuksellisissa yhteyksissä, ilmentäen lapsuudentutkimuksen teesiä lasten ontologisesta täyteydestä – lapset elävät elämäänsä kokonaisvaltaisina toimijoina jo nyt eivätkä vasta tulevaisuudessa.

Toisaalta nykyiset kasvatusteoriat jättävät jotain piiloon siitä, mikä kanssaolemisen käytännöissä on kasvatuksellista. Tutkimuksessa väitetään, että kasvatusteorioihin sisältyy laajalti jaettu ja harvoin kyseenalaistettu oletus, jonka mukaan kasvatuksesta tekee kasvatusta sen kyky muuttaa lapsen elämää parempaan suuntaan. Tätä oletusta kutsutaan tutkimuksessa kasvatuksen Muutos-kuvaksi. Tutkimuksessa osoitetaan, kuinka Muutos-kuva rajoittaa kasvatusteorioiden kykyä artikuloida kanssaolemisen käytäntöjen kasvatuksellista merkitystä.

Tutkimuksessa luodaan vaihtoehtoinen tapa ajatella kasvatusta – tapa joka jättää Muutos-kuvan rajoitteet taakseen ja kykenee siten tavoittamaan kanssaolemisen käytäntöjen kasvatuksellisen arvon aiempia teorioita paremmin. Tätä Vieraanvaraisuus-kuvaksi nimettyä vaihtoehtoa rakennetaan Deleuzen immanenssifilosofiaa ja Jacques Derridan vieraanvaraisuuden käsitettä yhdistelemällä.

Vieraanvaraisuuden näkökulmasta kanssaolemisen käytäntöjen kasvatuksellisuus paikantuu niiden kykyyn toivottaa lapsen elämä tervetulleeksi sinä salaperäisenä ja ihmeellisenä kysymyksenä, joka se on. Vieraanvaraisuutena tapahtuvan kasvatuksen tarkoituksena on luoda yhteys lapseen sen sijaan, että lasta muutettaisiin.

Kanssaolemisen käytännöt nähdään tällöin eräänlaisena tervetulleeksi toivottamisen työnä, jonka avulla kasvattaja voi kasvattaa tällaista suhdetta. Kasvatuksen ymmärtäminen vieraanvaraisuutena edellyttää myös uutta ymmärrystä kasvattajan aikomuksista. Onko kasvattaja onnistunut pyrkimyksissään toteuttaa vieraanvaraisuutta, riippuu pikemminkin jaetun symbolisen paikan luomisesta ja ylläpitämisestä kuin siitä, kykeneekö hän tuottamaan toivottuja muutoksia lapsessa. Tutkimuksessa esitetään, että kasvatuksen Vieraanvaraisuus-kuva on hyödyllinen täydennys sellaisiin kasvatuksen teorioihin, joissa lasten elämään ja heidän toimijuuteensa suhtaudutaan vakavasti.

“We will say of pure immanence that it is A LIFE and nothing else” writes Gilles Deleuze, to remind us that a life is all we have, and that this life comes to us as the mysterious yet wonderful question of what to make of it. This study starts from the observation that there is a specific kind of social practice where the question of life becomes an object of shared attention for the participants. Such practices are conceptualised in the study as co-existential practices. The study focuses on one such practice: shared play between an educator and a child.

The study is situated at the intersection between the fields of educational theory and childhood studies. Co-existential practices are taken as occupying a theoretically interesting position from the point of view of these fields. On the one hand, co- existential practices are often present in educational contexts, embodying some of the key arguments developed in childhood studies concerning children’s agency and the richness of their everyday lives. On the other hand, existing theories of education leave something hidden of what is educational about these practices.

More broadly, the study argues that there is a widely shared and rarely questioned assumption in educational theories that what is educational about education is its capacity to change the child’s life for the better. This assumption is labelled the Change-image of education. The limitations of the Change-image are argued to imply that to fully grasp what is educational about co-existential practices, an alternative understanding of education needs to be created. Deleuze’s philosophy of immanence and Jacques Derrida’s concept of hospitality are read together to create this alternative, which is called the Hospitality-image of education.

The Hospitality-image of education amounts to the argument that what is educational about co-existential practices is their ability to welcome the child’s life as the mysterious and wonderful question it is. The purpose of education as hospitality is argued to be to cultivate a rapport with the child instead of changing the child. Co- existential practices are then taken as a kind of work of welcoming, which allows the educator to cultivate such a rapport. Finally, understanding education as hospitality requires a new understanding of the educator’s intentions. Whether the educator has been successful in their efforts to extend hospitality depends on creating and sustaining a shared symbolic place rather than on producing outcomes for the child.

In conclusion, it is suggested that the Hospitality-image of education amounts to a useful complement to previous theorisations of education that take children lives and their agency seriously.