Kerrottu luokka : Pitkän 1970-luvun työläiskirjallisuus yhteiskunnallisten valta- ja vastakertomusten kentillä

Abstract

<i>Kerrottu luokka – pitkän 1970-luvun työläiskirjallisuus yhteiskunnallisten valta- ja vastakertomusten kentillä</i> käsittelee työväenluokkaista tarinankerrontaa perinteisen luokkayhteiskunnan joutsenlaulun aikaan. Pitkän 1970-luvun (n. 1968–1982) suuressa murroksessa suomalaisen yhteiskunnan katsottiin hiljalleen keskiluokkaistuvan. Vaikka eri yhteiskuntaluokat lähenivät toisiaan, oli aikakausi myös luokkaan kiinnittyneen julkisen keskustelun – luokkapuheen – kukoistuskausi niin Suomessa kuin muuallakin länsimaissa. Tutkimuksen pääkysymys on: millaista luokkapuhetta suomalainen pitkän 1970-luvun työläiskirjallisuus tuottaa? Luokkapuheen näkökulmasta kaunokirjallisuudella on kaksoisrooli: se on fiktiivistä omalakista kertomataidetta, mutta myös foorumi yhteiskuntakritiikille tai sosiologisvaikutteiselle julkiselle keskustelulle.

1960–1970-lukujen murrosaikana kantaaottavuus läpäisi suomalaisen kaunokirjallisuuden kentän kenties vahvemmin kuin koskaan ennen. Samalla Väinö Linnan <i>Täällä Pohjantähden alla</i> -trilogia (1959–1962) inspiroi ja haastoi kirjailijoita kirjoittamaan omat historiatulkintansa romaanisarjojen muotoon. Perinteisten luokka-asemien murtuessa kirjailijoilla oli tarve pohtia yhteiskunnallisen itseymmärryksen teemoja: miten tähän on tultu, missä nyt ollaan ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tutkimusaineistoksi rajautui lopulta työväenluokkaisuuteen kiinnittyneet 94 romaania ja 24 novellikokoelmaa 48 eri kirjailijalta. Teosten kirjoittajat ovat niin aikakauden tunnetuimpiin lukeutuneita (mm. Alpo Ruuth, Pirkko Saisio, Lassi Sinkkonen ja Hannu Salama) kuin jo pitkälti unohtuneita (mm. Aarni Vartiainen, Paula Karasti, Juhani Pusa ja Erkki Lindgren) kirjailijoita.

<i>Kerrottu luokka</i> on monitieteinen tutkimus. Siinä tulkitaan historiallista ajanjaksoa emansipatorisella tutkimusotteella (uusi sosiaalihistoria ja kulttuurihistoria), kertomuksentutkimuksen (valta- ja vastakertomukset) ja sosiologian (luokkatutkimus) viitekehyksessä käyttäen pääasiallisena alkuperäislähteenä vahvasti kirjallisuudentutkimukseen sidottua aineistokokonaisuutta (kaunokirjallisuus). Sisällönanalyysimetodia hyväksikäyttäen tutkimusprosessin aikana tyypiteltiin ja teemoiteltiin kohdeteoksia erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden alle, minkä jälkeen tutkijan katse kohdistettiin tarkemmin tiettyihin teoksiin.

Väitöskirjassa kohdeteoksia luetaan neljän yhteiskunnallisen suuren kertomuksen kontekstissa. Nämä ylirajaiset länsimaiset kertomukset ovat (1) vaurauden valtakertomus, (2) toiseuden ja köyhyyden vastakertomus, (3) työväenliikkeen konfliktikertomus sekä (4) jälkikertomus hyvinvointivaltiosta. Kohdekirjailijoiden tarinankerronnan keskiöön nousevat vaurauden tai keskiluokkaistumisen alta paljastuvat luokkakulttuurit, yhteiskunnan vähäväkisten ääni sekä työväenliikkeen sisältä tuotettu kritiikki liikettä kohtaan. Hyvinvointivaltio taas ei kohdekirjallisuudessa nouse yhteiskuntaa määrittäväksi käsitteeksi. Tutkimus tuo uuden sosiaalihistorian ohjelman mukaisesti ”alhaalta ylöspäin” tuotettuja avauksia lähihistorian tutkimuskentälle.

Työläiskirjallisuutta on yleisesti pidetty maskuliinisena ja ideologisena kirjallisuutena. <i>Kerrottu luokka</i> monipuolistaa tätä kuvaa. Pitkän 1970-luvun aikana luokkakuvastoa tuotettiin mitä moninaisimmista näkökulmista (sukupolvi, sukupuoli, työmarkkina-asema, poliittinen suuntautuminen) ilman suoranaista aatteellista pohjavirettä. Kohdekirjailijat olivat usein kriittisessä suhteessa julkisen sanan portinvartijoihin – niihin, joiden ääni kuului aikalaisille (uusvasemmisto/edistysuskovaiset) sekä niihin, jotka ovat myöhemmin kertoneet tarinaa ”ylipolitisoituneesta” 70-luvusta (taistolaiset/aikakauden päättäjät). Tutkimuksen keskeinen väite on, että vielä 1970-luvulla laajalle levinnyttä, arkista yhteiskunnallista luokkapuhetta tuotettiin myös työväenluokan äänellä, luokan sisältä. Tämä luokkapuhe hiljeni seuraaville vuosikymmenille mentäessä.

Väitöskirja tarjoaa uusia näkökulmia ajankohtaiseen teemaan: länsimaisen työväestön ja modernisaation vaikeaan suhteeseen. Vasta 2010-luvulta lähtien kaunokirjallisuuden kentälle on noussut uudestaan merkittävä määrä yhteiskuntaluokkaan kiinnittynyttä tarinankerrontaa. Samalla työväenluokkaiset protestit sosiaalisessa mediassa, kaduilla ja äänestyspaikolla ovat saaneet sytykkeensä kokemuksesta, että ”meitä ei kuunnella” tai ”meillä ei ole sananvaltaa”. Julkisessa keskustelussa työväenluokka esitetään usein nostalgiseen menneisyyteen jämähtäneenä antagonistina arvoliberaalille keskiluokalle tai pelkistettynä teollisen rakennemuutoksen uhrina. Vaikka <i>Kerrottu luokka</i> kiinnittyy luokkapuheen kultakauteen, pitkään 1970-lukuun, kulkee mukana myös nykyinen yhteiskunnallinen kertomuskehys – seuraava suuri luokkapuheen aikakausi.

Long 1970s (approximately 1968–1982) was the last heyday of the traditional working-class literature in Finland. During the decade, this literary trend was partly connected with the counter-culture radicalism of the 1960s, but foremost it was continuum of the long-lasting traditions of the Finnish social realism. Typically, working-class novel of that period includes strong social criticism, vulgar language, unconventional topics, and left-wing attitudes. Authors can be compared to the realist and naturalist authors of the 19th century: they were broad-minded, yet socialist individuals, who pointed out the faults of the society from the perspective of the “common people”.

In <i>Narrating the Social Class – Finnish Working-Class Literature of the Long 1970s in the social fields of master and counter narratives</i>, the working-class authors will be voiced. The research asks: how have authors in their novels and short stories positioned the working-class as part of the changing social reality? How is working-classness in its various forms narrated in fiction that was produced “within” the class? The research identifies a dual role for working-class literature: it is narrative art, but at the same time, the literary trend serves as a forum for social discussion. In other words, fiction is read first and foremost as a public discourse attached to social class.

The dissertation is interdisciplinary research. It interprets a historical period through an emancipatory research approach (new social history and cultural history), narrative research (master and counter-narratives), and sociology (class research), using original sources strongly linked to literary studies (fiction). The source material ultimately consisted of 94 novels and 24 short story collections by 48 different authors, all focusing on working-class themes. The authors of these works include both some of the most well-known authors of the period and those who have largely been forgotten.

In the dissertation, working-class novels are analyzed within the context of four major societal narratives. These transnational Western narratives are: (1) the master narrative of wealth and prosperity, (2) the counter-narrative of otherness and poverty, (3) the conflict narrative of the labor movement, and (4) the post-narrative of the welfare state. In the storytelling of the authors under study, the focus is on class cultures revealed beneath wealth, the voices of society´s marginalized, and the critique of the labor movement produced from within the movement itself. The welfare state, on the other hand, does not emerge as a defining concept of the society. The research, in line with a new program of social history, creates “bottom-up” approaches to the field of contemporary history.

Working-class literature has generally been regarded as masculine and ideological. The class depicted in the dissertation broadens this view. Throughout the long 1970s, class imagery was produced from a wide variety of perspectives (generation, gender, labor market position, political orientation) without a dogmatic ideological undertone. The authors in question were often in critical relation to the gatekeepers of public discourse – those whose voices were heard by contemporaries (the New Left/liberals) and those who later told the story of the “over-politicized” 1970s (dogmatic communists/decision-makers of the era). The central argument of the dissertation is that, in the 1970s, widespread and everyday social class discourse was also produced by the working class itself from within the class. This voice – however – faded in the following decades.

At the same time, the research offers new perspectives on a still-relevant phenomenon: the difficult relationship between the Western working class and modernization. It is only since the 2010s that a significant amount of storytelling connected to social class has once again emerged in the field of public discourse. Contemporary working-class protests on social media, in the streets, and at the voting booth have been fueled by a sense of being “ignored” or having “no voice.” In the media, the working class is often depicted as a nostalgic antagonist to the liberal middle class or reduced to a victim of deindustrialization. Although this dissertation is anchored in the golden age of class discourse, the long 1970s, it also includes the current societal narrative framework – the next major era of class discourse.