Sääntö vahvistaa poikkeuksen : Kirjallisuuskatsaus eriytyneeseen integraatioon Euroopan unionissa

Abstract

Tässä kandidaatintutkielmassa tarkastelen eriytynyttä integraatiota Euroopan unionissa (EU) käsitteenä, ilmiönä sekä integraatioteorioiden kautta. Eriytyneellä integraatiolla tarkoitetaan tiivistetysti tilannetta, jossa yksi tai useampi EU:n jäsenvaltio jättäytyy tai jätetään tietyn integraatiokehityksen ulkopuolelle. Toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan yhdentymiskehityksen alkuajoista lähtien on ollut havaittavissa eriytymistä eri muodoissa: perussopimuksista on joustettu, poikettu tai neuvoteltu erityisjärjestelyitä. Ilmiö kuitenkin sai enemmän huomiota vasta 1990-luvulla, kun integraation eriytymiselle taattiin juridinen pohja tuoreiden perussopimusten avulla. Menetelmänä hyödynnän kokoavaa kirjallisuuskatsausta, sillä se mahdollistaa ilmiön tarkastelun useasta eri näkökulmasta sekä läpileikkauksen sitä käsittelevästä kirjallisuudesta. Tutkielmani tavoitteena on siis muodostaa yleiskuva eriytyneestä integraatiosta Euroopan unionissa. Tutkimuksellisesti aihe on relevantti, sillä eriytynyt integraatio on olennainen Euroopan integraatioon vaikuttava ilmiö, jonka merkitys saattaa tulevaisuudessa lisääntyä laajentumisen myötä. Lisäksi aiheesta ei juurikaan ole aiempaa suomenkielistä tutkimusta.

Tutkimuskysymykseni on ”mitä on eriytynyt integraatio Euroopan unionissa?”. Rajaan tätä kysymystä jakamalla sen kolmeen alakysymykseen. Nämä alakysymykset muodostavat tutkielmani temaattisen rytmin ja siten myös rakenteen:

1) Mitä on eriytynyt integraatio? (käsite) 2) Millä tavoin eriytymistä esiintyy Euroopan integraatiossa? (ilmiö) 3) Miten integraatioteoriat selittävät eriytymistä? (teoria)

Johtopäätöksenä esitän, että eriytynyt integraatio ei ole pelkästään poikkeus integraatioon, vaan eriytyminen tyypillisesti seuraa uusia integraatioprosesseja. Yhdentymisen syventymistä ja/tai laajentumista siis mahdollisesti seuraa myös eriytymistä, mikä on integraation tapaan monimutkaistunut. Käsiteosassa esittelemäni terminologia ja jaottelut pohjustavat tätä eriytymisen moniulotteisuutta. Käsitteet ja teoriat kumpuavat Euroopan integraation todellisuudesta. Integraation varhaisissa vaiheissa eriytyminen näyttäytyi eräänlaisena joustavuutena, joka saattoi perustua esimerkiksi alueellisiin erityispiirteisiin. Integraation laajentuminen ja syventyminen lisäsi yhdentyneen Euroopan moninaisuutta, mikä tuotti myös kysyntää eriytyneille integraatioratkaisuille. 1980-luvun lopun suuret integraatioprojektit, kuten vapaan liikkuvuuden Schengen-alue ja Euroopan talous- ja rahaliitto (EMU) ovat osoittautuneet laajasti eriytyneiksi. Niiden sisällä esiintyy niin ajallista monitahtisuutta kuin niin kutsuttua À la Carte-integraatiota eli toimialoittain valikoivaa yhdentymistä. Maastrichtin ja Amsterdamin sopimukset 1990-luvulla loivat myös juridisen pohjan eriytymiselle, sillä ne mahdollistivat tiiviimmän yhteistyön menettelyn jäsenvaltioiden välillä, mikä tuottaa yhdentymisen monitahtisuutta. Mainittu menettely on kirjattu myös viimeisimpään perussopimukseen, Lissabonin sopimukseen.

Keskeinen osa integraatiotutkimuksen alaa ovat integraatioteoriat. Nämä teoriat pyrkivät selittämään integraation taustasyitä sekä jäsentämään yhdentymiskehitystä. Uusfunktionalistinen teoria selittää eriytymistä joko seurauksena jäsenvaltioiden pluralistisuudesta tai eliittien vastustuksesta. Hallitustenvälinen teoria korostaa valtioiden intressien merkitystä integraatiossa. Eriytyminen on siten eräänlainen neuvottelutulos, joka johtuu jäsenvaltioiden pluralistisuudesta ja intressien asymmetrisyydestä. Jälkifunktionalistit keskittyvät paljon integraation kansalliseen tasoon ja konfliktuaaliseen ulottuvuuteen, jota jäsennetään politisoitumisprosessin kautta. Jälkifunktionalistien mukaan eriytynyt integraatio on siis tiivistetysti seurausta poliittisesta konfliktista.