Peruspalvelujen rahoituksen sääntely yhdenvertaisuuden näkökulmasta

Abstract

Suomen perustuslain (731/1999) 19 § säätää oikeudesta sosiaaliturvaan. Sen mukaan julkisen vallan on turvattava lakisääteiset palvelut jokaiselle kansalaiselle välttämättömän toimeentulon ja huolenpidon kautta. Näitä peruspalveluja Suomen valtio rahoittaa osoittamalla valtionosuuksia kunnille, joiden vastuulla on järjestää peruspalvelut yhdessä hyvinvointialueiden ja palveluidentuottajien kanssa. Valtionosuusjärjestelmän tavoitteena on varmistaa julkisten palveluiden saatavuus kansalaisille yhdenvertaisesti, sekä turvata perus- ja ihmisoikeudet.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella finanssihallinto-oikeudellisesta näkökulmasta peruspalvelujen rahoitusosuuden sääntelyä. Tämä sääntely vaikuttaa niin suoraan kuin välillisestikin peruspalvelujen toteutumiseen ja siitä seuraaviin lieveilmiöihin yhteiskunnassamme. Peruspalveluihin kohdistuvat sääntelyiden muutokset tai muuttuva peruspalvelujen luonne, esimerkiksi palveluiden tuottamisen laadukkuus ja tehokkuus, vaikuttavat ennen kaikkea yhteiskunnassamme toteutuvaan ihmisten yhdenvertaisen kohtelun syntymiseen ja perusoikeuksien täyttymiseen. Tutkimus sisältää punnintaa siitä, onko nykyiseen peruspalveluiden rahoitukseen ja niiden toteuttamiseen kohdistettu lainsäädäntö riittävää yhteiskunnallisten tarpeiden toteuttamiseksi. Tutkimuksessa tarkastellaan pääosin kansallisen lainsäädännön luomia oikeudellisia raameja, ja niiden lainopillista tulkintaa.

Peruspalveluiden rahoituksen sääntelyn tarkasteleminen on tarkoituksenmukaista ja tarpeellista nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessamme, jossa muun muassa sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksen jäljiltä palvelujen tuottamiseen kohdistuvien rahoitusten luonne ja määrä eivät vastaa täysin julkisyhteisöjen toimintamallien kykyä tuottaa alkuperäisen tarkoituksen kaltaisia peruspalveluja, vastaten samalla nykyisiin yhteiskuntamme tarpeisiin. Peruspalvelujen tärkein tehtävä, kun on taata yhdenvertainen oikeus lakisääteisiin palveluihin esimerkiksi asuinpaikasta, kielellisyydestä tai sosioekonomisesta asemasta riippumatta. Peruspalvelujen luonteen muuttuessa, muuttuu samalla myös yhteiskunnallisen lainsäädäntökehyksen merkitys, jos se ei vastaa sitä tarkoitustaan, joka sille on asetettu. Tutkimuksen lopuksi intressipunnintaa käydään lainopillisen tulkinnan lisäksi myös oikeuspoliittisesta näkökulmasta. Tätä tarkastellaan pohtien esimerkiksi sitä, kuinka merkityksellisenä yhteiskunnallisen päätöksenteon ja julkisoikeudellisen normiston välille syntyvää sidettä voidaan pitää, ja miten sitä tulisi tarvittaessa kehittää.