Työsuhteessa ja itsenäisenä ammatinharjoittajana tehdyn työn välinen erottelu

Abstract

Työsuhteessa ja itsenäisenä ammatinharjoittajana tehdyn työn välinen erottelu on yksi keskeisimmistä teemoista työlainsäädännön kentällä, sen määritellessä koko työlainsäädännön soveltamisen. Työsopimuslain 1:1 §:ssä määritellään lain soveltamisala, jonka pohjalta työoikeudellisen aseman voidaan katsoa muodostuvan. Työoikeudellisten suhteiden määrittely on aiemmin ollut selkeämpää kuin nykymaailmassa, jossa perinteinen toimistoaikaan ja paikan päällä tehtävä työ on vähentynyt. Sen tilalle on tullut monimuotoinen joukko erilaisia työskentelytapoja, kuten freelance-työ, kevytyrittäjyys sekä erilaisten digitaalisten alustojen kautta tehtävä työ. Työoikeudellisen aseman muodostumisen voidaan siis katsoa olevan koko ajan ajankohtaisempi aihe, tulkintaongelmien jatkuvasti yhteiskunnallisen kehityksen myötä lisääntyessä.

Tutkimuksen tavoitteena onkin selkeyttää työsopimuslain soveltamisalasäännöstä etenkin rajanvetotilanteissa ja vastata samalla kolmeen päätutkimuskysymykseen: Miten työsopimuslain 1:1 §:n mukaan määritellään työoikeudellisen aseman muodostuminen? Millaisia tunnusmerkkejä liittyy itsenäisenä ammatinharjoittajana tehtyyn työhön? Miten kokonaisharkintaa käytetään apuna rajatapauksissa? Näiden kysymysten pohjalta pyritään vastaamaan koko tutkimusta yhteen kokoavaan neljänteen tutkimuskysymykseen: Mihin raja voidaan vetää työsuhteen ja itsenäisen ammatinharjoittajuuden välille?

Oikeusdogmaattinen menetelmä eli lainoppi toimii tutkimuksen päämetodina ja sen avulla pyritään tulkitsemaan ja systematisoimaan voimassa olevaa kansallista lainsäädäntöä sekä oikeuskäytäntöä. Keskeisimpänä lähteenä tutkimuksessa hyödynnetään työsopimuslakia, erityisesti sen soveltamisalasäännöstä. Tutkimuksessa otetaan huomioon myös lakien esitöitä koskien työsopimuslakia ja sen muuttamista. Tarkastelussa on lisäksi korkeimman oikeuden ennakkotapauksia sekä työneuvoston lausuntoja, jotka tarjoavat näkökulmia tunnusmerkkien ja kokonaisharkinnan tulkintaan oikeuskäytännössä. Oikeuskirjallisuutta käytetään täydentävänä lähteenä työlainsäädännön jäsentämisessä ja tulkinnan tukena.

Tutkimuksessa nousi esille, että työsuhteen ja itsenäisen ammatinharjoittajuuden erotteluun liittyy huomattavaa tulkinnanvaraisuutta monestakin näkökulmasta. Vaikka työsuhteen tunnusmerkit, kuten työn tekeminen henkilökohtaisesti, vastikkeellisuus ja työnantajan direktio-oikeus ovat vakiintuneita jo pitkältä ajalta, voi niiden soveltaminen edelleen vaihdella tapauskohtaisesti. Oman lisänsä aiheeseen tuo vuonna 2023 työsopimuslain soveltamisalasäännökseen tehty lisäys kokonaisharkinnasta tulkinnanvaraisissa tilanteissa. Kokonaisharkintaa hyödyntäessä otetaan huomioon työsuhteen tunnusmerkkien lisäksi kaikki osapuolten tosiasialliseen asemaan oikeussuhteessa olennaisesti vaikuttavat tosiseikat ja tapausta katsellaan kokonaisuutena. Kokonaisharkinnan voidaan nähdä nousevan keskeiseen asemaan erityisesti rajatapauksissa, joissa oikeussuhteen luonne on epäselvä.

Johtopäätöksissä painottui työsuhteen ja itsenäisen ammatinharjoittajuuden välisen erottelun oikeudellinen haastavuus ja monimutkaisuus. Kokonaisharkinnan lisääminen työsopimuslakiin, vaikka sitä olikin jo aiemmin sovellettu oikeuskäytännössä, vahvisti sen merkitystä tulkinnanvälineenä. Tämä muutos tuo joustavuutta tulkintaan, mutta asettaa samalla korkeampia vaatimuksia tapauskohtaiselle harkinnalle ja oikeudelliselle asiantuntemukselle. Tutkimus osoittaa, että työsuhteen ja itsenäisen ammatinharjoittajuuden välistä rajaa ei voida määritellä täysin yksiselitteisesti, mutta tunnusmerkit tarjoavat sille hyvän pohjan, jolle kokonaisharkinta luo tapauskohtaisen harkinnan mahdollisuuden vahvistamaan oikeuden- ja tarkoituksenmukaista lopputulosta.