Tyhjä vuori, tyhjä mieli : Ihmisen ja luonnon suhde klassisessa kiinalaisessa luontorunoudessa

Abstract

Artikkeliväitöskirja tutkii ihmisen ja luonnon suhdetta klassisessa kiinalaisessa luontorunoudessa. Tarkastelu on rajattu koskemaan erityisesti niin sanottujen kuuden dynastian (220–589) ja Tangdynastian (618–907) aikakausia. Kiinalainen luontorunous syntyi nykymerkityksessään 300- ja 400-lukujen aikana ja varsinkin mitallinen <i>shi</i>-runous saavutti kypsyytensä Tang-kaudella, jota pidetään yleisesti kiinalaisen runouden kultakautena.

Tutkimuksen kohdeteksteinä on valitsemiani kiinalaisia runoja, jotka havainnollistavat kiinalaisen luontoajattelun perusperiaatteita mutta samalla osoittavat kiinalaisen runoperinteen moninaisuutta. Erityisesti kiinnitän huomiota Wang Wein, Wei Yingwun ja Tao Qianin runouteen, joiden avulla kiinalaisen maisemakäsityksen eri ulottuvuudet tulevat näkyviin. Wang tunnetaan varsinkin villin luonnon todellisuutta kuvaavista neliriveistä, Wei taas kirjoitti myös mielikuvituksen avulla kehkeytyviä maisemia ja Tao puolestaan kuvasi runoudessaan kernaasti kiinalaista agraarimiljöötä ja siihen kytkeytyvää elämänmuotoa.

Tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjautuu useampaan, keskenään lomittuvaan tutkimusperinteeseen, minkä vuoksi väitöskirja osallistuu Kiina-tutkimuksen ja kirjallisuustieteen keskusteluihin muutamallakin saralla. Se hyödyntää laajalti klassisen sinologian perinnettä mutta tuo samalla niiden rinnalle myös modernia länsimaista ekokritiikkiä ja ihmismaantiedettä. Yhtenä tarkoituksena on tuoda tuttuihin ja jo aiemmin tutkittuihin runoihin uusia ja nykypäivän humanistisiin kysymyksenasetteluihin ankkuroituvia näkökulmia.

Väitöskirja perustuu neljälle vertaisarvioidulle tutkimusartikkelille, joissa ihmisen ja luonnon suhdetta lähestytään eri puolilta. Artikkeleita yhdistävät pääkysymykset ovat: (1) Miten kiinalainen perinne ymmärtää ”maiseman” käsitteen? (2) Miten kiinalainen maisemakäsitys tematisoituu klassisessa kiinalaisessa runoudessa? (3) Millaisin poeettisin keinon ihmisen ja luonnon suhde niissä kuvataan ja tuotetaan?

Ensimmäinen artikkeli toimii eräänlaisena johdatuksena aiheeseen ja esittelee kiinalaisen maisemakäsityksen filosofisia ja maailmankatsomuksellisia lähtökohtia. Kiinaksi sana ”maisema” on <i>shanshui</i> eli kirjaimellisesti ”vuoret-vedet”. Kyseessä ei siis ole länsimaisittain ymmärretty maisema, joka ilmenee erityisesti katsomisen kohteena, vaan kokonainen villin luonnon kosmologia, jonka erottamaton osa ihminen on. Toisessa artikkelissa käsittelen Wei Yingwun ja Wang Wein runoja, joissa luonto hahmottuu konkreettisten objektien sijaan imaginaarisena ja häilyväisenä kokemuksena. Artikkelin tarkoituksena on kyseenalaistaa ja laventaa perinteistä käsitystä, jonka mukaan kiinalainen luontorunous kuvaa yksiselitteisesti fysikaalista todellisuutta.

Kolmas artikkeli esittää Wang Wein ”Wangvirran kokoelman” runoista luennan, joka pohjautuu mahāyānabuddhalaiselle opille ”ei-minästä”. Pääväitteeni on, että Wangin suggestiivisen tiiviit luontorunot eivät viime kädessä kuvaa ulkoisia luonnonobjekteja vaan syvää meditatiivista minättömyyden kokemusta, joissa havaitsijaa ja havaittua ei voi enää rajata erilleen toisistaan. Neljännessä artikkelissa tarkastelen ”tilan” ja ”paikan” ulottuvuuksia Tao Qianin maatilaa ja sen elämänpiiriä kuvaavissa runoissa. Analyysieni kautta osoitan, että maatila ei ole Taolle pelkästään konkreettinen asuinsija vaan monin tavoin eletyksi tullut paikka, joka sisältää myös spirituaalisia ja eettisiä tasoja.

Tutkimukseni nostaa esiin ihmisen ja luonnon suhteen rajapintaan liittyviä teemoja ja käsityksiä, jotka poikkeavat merkittävästi länsimaisesta perinteestä. Kiinalainen runous yhdessä klassisen kiinan kanssa mahdollistavat esimerkiksi minuuden hälvenemisen kuvauksia, jotka länsimaisessa runoudessa ovat jääneet marginaalisiksi. Sen vuoksi tällaiset kokemukset ovat toistaiseksi jääneet käytännössä huomioitta esimerkiksi ekokriittisen tutkimuksen piirissä.

Väitöskirjani pääväitteenä esitän, että klassinen kiinalainen maailmankuva ja sen pohjalta kumpuava luontorunous esittävät ihmisen ja luonnon suhteen paljon moninaisempana ja syvällisempänä kuin länsimainen subjekti-orientoitunut perinne. Kiinalaisen näkökulman ottaminen huomioon rikastuttaisi länsimaista luontoa koskevaa humanistista tutkimusta.

”Empty Mountain, Empty Mind. The Relationship between Human and Nature in Classical Chinese Poetry”

My article-based dissertation discusses the relationship between human and nature in classical Chinese poetry. It focuses especially on the so-called Six dynasties period (220–589 CE) and the Tang dynasty (618–907 CE). Chinese landscape poetry in its present-day sense came into being during the fourth and the fifth centuries. Metrical <i>shi</i> poetry reached its maturity during the Tang which is widely known as the golden era of Chinese poetry.

The object of my study is a group of classical Chinese poems which illustrate the basic principles of Chinese nature philosophy and simultaneously demonstrate the variety and richness of the Chinese poetic tradition. I pay special attention to the poetry of Wang Wei, Wei Yingwu and Tao Qian through which different conceptual dimensions of the Chinese landscape become apparent. Wang is known particularly for his quatrains depicting the realm of wild nature. Wei wrote poems in which the landscape emerges out of the imagination while, in his verses, Tao described the Chinese agrarian milieu and the way of life associated with it.

The theoretical framework of my study is based on several interlocking disciplines contributing to discussions of Chinese studies and literary scholarship on several different fronts, utilizing the tradition of classical sinology but juxtaposing it with modern Western ecocriticism and human geography. One purpose of this research is to approach familiar and previously analyzed poems from new angles which are also linked to current humanistic debates.

The dissertation consists of four peer-reviewed articles which set out to shed light on the relationship between human and nature from different points of view. The main questions that run through all of them are: 1. How does the Chinese tradition understand the concept of “landscape” and in what ways does it differ from Western understanding? 2. How is the Chinese conception of landscape thematized in classical Chinese poetry and by what poetic means is the relationship between human and nature depicted and produced in it?

The first of the four articles functions as an introduction to the theme and presents the basic philosophical principles and worldview of the Chinese landscape tradition. This is in contrast to the Western idea, where landscape exists primarily as an object of visual perception, describing instead an all-encompassing natural cosmology of which the human being is an inseparable part. The second article discusses Wei Yingwu’s and Wang Wei’s poems in which nature appears not as a physical object but as a volatile imaginative experience. The objective of this article is to question and examine the traditional idea that Chinese poetry treats physical reality as one-dimensional. The third article presents a reading of Wang Wei’s ‘Wang Stream Collection’ which is based on the Mahāyāna Buddhist doctrine of ‘no-self.’ My main claim is that Wang’s terse yet suggestive landscape poems do not, after all, depict external natural objects but have to do with the deep meditative experience of selflessness in which perceiver and perception can no longer be separated. In the fourth article I address the dimensions of ‘space’ and ‘place’ in Tao Qian’s poetry which centers on a farmstead and its way of life. Through my analyses I seek to demonstrate that for Tao a farmstead is not just a concrete locus but a place that becomes ‘lived’ in various senses and also has a spiritual and ethical significance.

My study highlights themes and conceptions related to the interface between human and nature that differs markedly from the Western tradition. For instance, classical Chinese poetry, together with the classical Chinese language, enables depictions of the dissolution of the self which in Western poetry has remained marginal. This type of experience has received practically no attention whatever within the context of ecocriticism.

The main thesis of my dissertation is that the classical Chinese worldview and the landscape poetry stemming from it present a much more profound and complex relationship between human and nature than obtains within the Western, subject-oriented tradition. Taking this into account would serve to inform and enrich comparative humanistic nature studies.