"Ilmastohätäkellot seis!": Kioton pöytäkirjan vastaisen kampanjoinnin argumentit öljy-yhtiö Mobilen ja ExxonMobilen viestinnässä 1996-2001

Abstract

Tässä Pro-gradu tutkielmassa käsitellään yhdysvaltalaisten öljy-yhtiöiden Mobilen ja ExxonMobilen Kioton pöytäkirjan vastaista kampanjointia The New York Times-sanomalehdessä vuosien 1996–2001 aikana. Tutkielman lähdeaineistona käytetään Mobilen ja ExxonMobilen viikoittaisia julkaisuja The New York Times lehteen. Lähdeanalyysi perustuu ilmastodenialististen argumenttien erittelyyn Mobilen ja ExxonMobilen julkaisujen sisällöistä. Tutkielmassa vastataan kysymyksiin, kuinka aktiivista ja millaista Mobilen ja ExxonMobilen Kioton pöytäkirjan vastainen kampanjointi oli, ja mitkä olivat yleisimmin käytetyt argumentit, joilla Mobil ja ExxonMobil vastusti Kioton pöytäkirjaa.

Kioton pöytäkirja oli YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen vuonna 1997 Kiotossa kolmannen konferenssin istunnossa lanseerattu projekti, jonka tavoitteena oli vähentää suurten teollisuusmaiden päästöt vuoteen 2010 mennessä samalle tasolle, mitä ne olivat vuonna 1990. Yhdysvallat oli 1990-luvulla yksi eniten hiilidioksidi- ja kasvihuonekaasupäästöjä tuottavista valtioista, ja näin ollen se oli yksi niistä suurista teollisuusmaista, joita päästöjenvähennystavoitteet tulisivat koskemaan. Mobil, joka vuonna 1999 yhdistyi Exxonin kanssa muodostaen Yhdysvaltojen suurimman öljy-yhtiön ExxonMobilen, näki Kioton pöytäkirjan tavoitteiden olevan ristiriidassa sen omien päämäärien kanssa. Mobil ja ExxonMobil ei halunnut, että Yhdysvallat sitoutuvat Kioton pöytäkirjaan ja alkavat rajoittamaan hiilidioksidi- ja kasvihuonekaasupäästöjään. Siksi se vuonna 1996, kun Kioton pöytäkirjaa alettiin valmistelemaan, alkoi viikoittaisissa julkaisuissaan kampanjoimaan Kioton pöytäkirjaa vastaan. Kampanjointi jatkui aina vuoteen 2001 saakka, kunnes Yhdysvallat lopullisesti irtautuivat Kioton pöytäkirjasta presidentti George W. Bushin johdolla.

The New York Times oli erittäin keskeinen kanava Mobilen ja ExxonMobilen viestinnässä. Mobilen ja ExxonMobilen Kioton pöytäkirjan vastustaminen viikoittaisissa The New York Times-lehden julkaisuissa vuosien 1996–2001 aikana oli kampanjaluontoista, aktiivista, systemaattista ja suunnitelmallista. Mobilen ja ExxonMobilen Kioton pöytäkirjan vastaisessa kampanjoinnissa korostuivat neljä pääargumenttia: Kioton pöytäkirjan negatiivisten vaikutusten korostaminen, ilmastonmuutoksen ja ilmastotieteen epävarmuuden korostaminen, vaihtoehtoisen menetelmän esittäminen ja päästöjenvähennystavoitteiden politisoiminen. Yleisimmin esiintyvät argumentit olivat Kioton pöytäkirjan negatiivisten vaikutusten korostaminen, sekä oman, vaihtoehtoisen menetelmän esittäminen. Nämä kaksi argumenttia Mobil ja ExxonMobil nivoivat tukemaan toinen toistaan: Kioton pöytäkirjan ilmastotavoitteista luotiin kuva ihmisten elintasolle ja Yhdysvaltojen taloudelle haitallisina, ja tähän vedoten ehdotettiin vaihtoehtoiseksi menetelmäksi odottamista, lisätutkimukseen panostamista ja teknologian kehittämistä. Argumentointinsa tukena Mobil ja ExxonMobil käytti itse rahoittamiaan säätiöitä, ajatushautomoja ja järjestöjä, joiden puolueettomuus on kyseenalaistettavissa. Mobil ja ExxonMobil loi ilmastonmuutoskeskustelun ympärille omaa, itselleen edullista narratiivia. Tässä narratiivissa Mobil ja ExxonMobil edusti ”järkevää tiedettä” ja maalaisjärkeä, kun taas UNFCCC, eli YK:n ilmastonsuojelun puitesopimus, jonka projekti Kioton pöytäkirja oli, edusti turhaa hätiköintiä ja niin sanottua ”alarmismia”. Itse luomallaan narratiivilla Mobil ja ExxonMobil halusi myös luoda vastakkainasettelua ”tavallisen kansalaisen” ja ”korruptoituneen eliitin” välille. Tässä narratiivissa Kioton pöytäkirja esitettiin korruptoituneen eliitin suunnitelmana, jota ajoivat poliittiset päämäärät, eivätkä järki, tiede ja kansalaisten hyvinvointi. Mobil ja ExxonMobil sen sijaan esiintyi tavallisen kansalaisen puolustajana. Kioton pöytäkirjan vastaisen kampanjoinnin päämääränä oli niin kansalaisiin, kuin poliittisiin päättäjiin vaikuttamalla estää Yhdysvallat sitoutumasta Kioton pöytäkirjaan ja sen ilmastotavoitteisiin. Kun presidentti Bill Clinton allekirjoitti Kioton pöytäkirjan joulukuussa 1998, oli kampanjoinnin päämääränä saada Yhdysvallat irtisanottua sopimuksesta. Mobil ja ExxonMobil onnistui tavoitteessaan, kun alkuvuodesta 2001 presidentti George W. Bush ilmoitti, että Yhdysvallat irtisanoutuvat Kioton pöytäkirjasta, eivätkä sitoudu noudattamaan yhteisiä päästöjenvähennystavoitteita. Mobilen ja ExxonMobilen vaikutus tähän päätökseen oli merkittävä.