Henkilökuljetus arvonlisäverotuksessa

Abstract

Tutkielman aiheena on henkilökuljetuksen arvonlisäverotus. Yleisen verokannan sijaan arvonlisäverolain 85 a §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisesti henkilökuljetukseen sovelletaan alennettua 10 prosentin verokantaa. Tämän mahdollistaa arvonlisäverodirektiivin 98 artikla yhdessä arvonlisäverodirektiivin liitteessä III olevan kohdan 5 kanssa. Arvonlisäverodirektiivi tai arvonlisäverolaki eivät kuitenkaan sisällä henkilökuljetuksen määritelmää. Tulkinnanvaraisen henkilökuljetuksen käsitteen lisäksi ongelmallisia ovat tilanteet, joissa henkilökuljetuspalvelun yhteydessä myydään myös muita palveluita ja/tai tavaroita. Tällöin voi olla epäselvää, kuinka myytävää kokonaisuutta käsitellään verotuksellisesti. Toisaalta kyseeseen voi tulla myös tilanne, jossa henkilökuljetuspalvelun myynnissä on mukana itse henkilökuljetuspalvelun tuottajan ja asiakkaan lisäksi kolmas osapuoli, niin sanottu asiamies, joka myy esimerkiksi matkalippuja asiakkaalle. Tällöin on selvitettävä, missä roolissa kolmas osapuoli myyntitilanteessa toimii, ja kuinka hänen myyntejään verotetaan. Lisäksi matkailualan toimijoille ongelmia aiheuttaa se, milloin myyntiin soveltuukin AVL 80 §, jolloin myyjän katsotaan myyvän marginaaliverotusmenettelyn alaisen matkatoimistopalvelun, ei henkilökuljetuspalvelua. Tutkielmassa pyritäänkin vastaamaan seuraaviin tutkimuskysymyksiin: 1) Mitä tarkoitetaan arvonlisäverolain mukaisella henkilökuljetuspalvelulla? Mitkä ovat sellaisia kriteereitä, joiden perusteella kyseessä on henkilökuljetus? 2) Miten henkilökuljetuspalvelua kohdellaan arvonlisäverotuksessa silloin, kun se on osa myytävää kokonaisuutta, johon kuuluu muita normaalisti eri verokannan alaisia palveluita ja/tai tavaroita? 3) Miten verotetaan myyjää, joka myy toisen toimijan tuottamia henkilökuljetuspalveluita? 4) Milloin kyseessä on henkilökuljetuspalvelun sijaan AVL 80 §:ssä tarkoitetun matkatoimistopalvelun myynti? Tutkimusmenetelmänä käytetään oikeusdogmatiikkaa eli lainoppia, jonka tarkoituksena on voimassa olevan oikeuden systematisointi ja tulkinta. Tutkielman lähdemateriaalina hyödynnetään vahvasti velvoittavien oikeuslähteiden (arvonlisäverodirektiivi, unionin tuomioistuimen tuomiot, arvonlisäverolaki) lisäksi heikosti velvoittavia (lain esityöt ja oikeuskäytäntö) ja sallittuja oikeuslähteitä (kuten oikeuskirjallisuus). Tutkielman perusteella voidaan sanoa, että henkilökuljetusta voivat olla hyvin erilaisilla kuljetusvälineillä tapahtuvat henkilön tai henkilöiden siirtämiset paikasta toiseen tai vaikkapa takaisin lähtöpisteeseen, henkilö voi olla elävä tai kuollut, ja asiakas voi kuljettaa itse itseään, mikäli ajelua on mukana ohjaamassa tai valvomassa sen järjestävä taho tai opas. Selkeää rajanvetoa kaivattaisiin kuitenkin oikeuskäytännössä siihen, milloin eri kuljetusvälineillä tehtävissä kiertoajeluissa on kyse sightseeing-palvelusta, eikä henkilökuljetuksesta. Myytävissä kokonaisuuksissa henkilökuljetuksen verokohtelu voi vaihdella. Tärkeää on, mitä kuluttajan katsotaan palvelulta hakevan, ja tapauksen tosiseikat ja liiketoimen olosuhteet ovat tässä oleellisessa osassa. Kolmannen osapuolen roolin matkalippujen myynnissä (onko kyse myynnistä omissa nimissä päämiehen vai myynnistä päämiehen nimissä ja lukuun) ratkaisevat muun muassa laskuissa ja sopimuksessa ilmenevät merkinnät. Täysin selkeästi ei voida sanoa, milloin kyseessä on henkilökuljetuspalvelun sijaan marginaaliverotusmenettelyn alaisen matkatoimistopalvelun myynti. AVL 80 §:n mukaista matkanjärjestäjän käsitettä tulisi mukauttaa vastaamaan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, ja täsmennystä tarvittaisiin myös siihen, millaisissa kaikissa matkanjärjestäjän omissa nimissään edelleen myymissä henkilökuljetuksissa on kyse marginaaliverotusmenettelyn alaisista yksittäisistä kuljetuspalveluiden myynneistä.