Vanhempi oman lapsen valmentajana joukkueurheilussa

Abstract

Tämän tutkielman tarkoitus oli selvittää, millaisena oman lapsen valmentaminen näyttäytyy joukkueurheilussa. Tutkin ilmiötä, sillä vanhempi-lapsi -valmennussuhde on erityislaatuinen, mutta yleinen nuorten harrastustoiminnassa. Aikaisemmat tutkimukset osoittavat, että vanhempien osallistuminen lastensa urheiluun on tärkeämpää urheilijan polun alkuvaiheessa. Tämä tukee myös kiintymyssuhdeteoriaa, jonka mukaan nuoret haluavat itsenäistyä vanhemmistaan. Valmentajan rooli on siis moniulotteinen ja muuttuu urheilijan polun edetessä. Tutkimuksen aineistona oli yhteensä kuusi litteroitua tutkimushaastattelua. Tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla kolmea valmentajaa ja kolmea näiden valmentajien lasta. Tavoitteena oli saada kattava kuva ilmiöstä, jossa vanhempi valmentaa omaa lastaan joukkueurheilussa. Tämän tutkielman aineiston tulosten pohjalta voidaan todeta, että vanhempi-valmentajat kokivat itsensä ensisijaisesti valmentajiksi, kun taas heidän lapsensa näkivät vanhemman ja valmentajan roolien sekoittuvan keskenään. Tämän vuoksi tutkielmassa käytetään käsitteitä vanhempi-valmentaja ja lapsi-urheilija, koska tutkimuksessa valmentajat korostivat olevansa harrastuksessa vain valmentajia, ei vanhempia. Myös lapset kokivat olevansa harrastuksessaan ensisijaisesti vain urheilijoita. Näin kaksoisrooli on helpompi erottaa. Haaste vanhemman kaksoisroolin ymmärtämisessä oli erityisesti nuoremmilla lapsilla, mutta aineiston perusteella lapsen kasvaessa roolit selkeytyivät. Erityisenä haasteena lapset nostivat kotona olevien ongelmien seuraamisen harrastukseen. Harrastus nähtiin toisaalta turvallisena paikkana, sillä tuttu aikuinen on aina paikalla. Lapsi-urheilijat kokivat olevansa muita joukkueenjäseniä enemmän tarkkailun alaisina ja joutuvan todistamaan pätevyyttään enemmän kuin muut. Tasapuolisuus ja suosimisen käsitykset olivat keskeisiä tutkimuksessa. Vanhempi-valmentajat korostivat kohtelevansa kaikkia joukkueenjäseniä yhdenvertaisesti ja olivat jopa kriittisempiä omia lapsiaan kohtaan välttääkseen suosimisen vaikutelmaa. Lapsi-urheilijat tiedostivat muiden epäilykset suosimisesta, mutta uskoivat ansainneensa etunsa omilla kyvyillään. Haastateltavat tiedostivat, että valmentaja tuntee oman lapsensa paremmin, sekä viettää hänen kanssaan enemmän aikaa muihin joukkueenjäseniin verrattuna. Tämä näkyy palautteen määrässä, joka on muihin verrattuna laajempaa ja vastuuta on myös helpompi jakaa vahvan pelaajatuntemuksen pohjalta. Ilmiön ymmärtäminen auttaa valmennussuhteen parantamisessa ja ulkopuolisten ennakkoluulojen hälventämisessä.