“Kerjäläiset eivät kuulu suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan katutilaan”: Kontrolli- ja turvallisuusdiskurssit keskustelussa katukerjäämisestä ja Itä-Euroopan liikkuvasta väestöstä

Abstract

Itä-Euroopan liikkuvaa romaniväestöä alkoi tulla Suomeen EU:n itälaajentumisen jälkeen kesällä 2007. Ilmiö mainittiin suomalaisissa tiedotusvälineissä ensi kertaa vuonna 2007. Tuolloin myös monen uutisartikkelin sävy oli kysyvä. Suurin osa Suomessa kerjäävistä ihmisistä asettui Helsinkiin, joten julkista keskusteluakin käytiin suurimmaksi osaksi Helsingistä ja Helsingin katutilasta käsin. Keskustelussa kerjääminen on nähty ratkaisua vaativana ongelmana ja ratkaisuehdotuksista on käyty julkista debattia.

Tässä pro gradu -tutkielmassa pyrin analysoimaan niitä tapoja, joilla kerjäävistä ihmisistä ja kerjäämisestä käytävässä poliittisessa keskustelussa korostetaan kerjäämisen ja sitä harjoittavien synnyttämää uhkaa ja turvattomuutta ja toisaalta sitä, millaisissa puhetavoissa kerjäävät ihmiset itse nähdään itse uhreina. Tutkin myös, millä tavalla turvallisuutta tai turvattomuutta käytetään argumentaatiossa kerjäämisestä puhuttaessa, miten edellä mainittuja uhka- ja uhridiskursseja haastetaan, mitä erilaisia positioita on havaittavissa suomalaisten eduskuntapuolueiden välillä ja näkyvätkö poliittisessa keskustelussa romanit subjekteina, joilla on omaa toimijuutta.

Tutkielman teoreettiset lähtökohdat muodostavat rinnakkain kaksi osin limittäistä kokonaisuutta: kansallisen järjestyksen, identiteetin, toiseuden, puhtauden ja anomalian kokonaisuuden sekä pelon, turvallisuuden ja kaupunkitilan kokonaisuuden. Näillä kokonaisuuksilla on limittäistä pinta-alaa siinä tutkimukseni kannalta kaikkein olennaisimmassa pisteessä, missä vieras koetaan uhkaksi. Kansallisen identiteetin ja toiseuden jälkeen keskityn Mary Douglasin Puhtaus ja vaara -teoksen käsitteisiin, kansalliseen järjestykseen ja anomalioihin. Kulttuurierojen korostaminen on keskeinen toiseuttamisen areena, joilla hierarkkisia, toiseuttavia valtasuhteita tuotetaan. Karina Horstin mukaan esimerkiksi maahanmuuttajan tai turvapaikanhakijan määrittely tapahtuu suhteessa johonkin järjestykseen. Pelko kohdistuu usein vieraaseen, joiden ulossulkemisella kaupunkitilasta on satojen vuosien historia. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä on korostettu katuturvallisuutta ja pyritty rikottujen ikkunoiden teorioiden mukaisesti rajoittamaan esimerkiksi alakulttuurien ja marginaaliin joutuneiden ihmisten näkymistä kaupunkitilasta. Tämä on luonut pohjaa ja asenteellista valmiutta sille, että ei-toivottuja ryhmiä pyritään häätämän pois katutilasta, oli kyse sitten nuorisojoukoista, päihdeongelmaisista tai kerjäävistä ihmisistä. Myös ongelmat pyritään kehystämään tavalla, joka jättää mahdollisimman vähän tilaa vaihtoehtoisille selitysmalleille tai ratkaisuvaihtoehdoille.

Julkisessa tilassa käyttäytymistä pyritään säätelemään myös tekemällä kirjoittamattomista säännöistä lakeja tai muita kirjoitettuja sääntöjä. Yksi tapa lisätä kontrollia on muokata julkista tilaa sosiaalisella saneerauksella, jonka tarkoitus on sulkea häiritsevästi käyttäytyviä ryhmiä ulos kaupunkitilasta. Kun kaikki häiritsevältä tuntuva kontrolloidaan pois katutilasta, vaihtoehtoisille tavoille elää ja olla jää hyvin vähän tilaa. Tämä turvallisuusprojekti onkin usein voimakkaiden ryhmien oman tilan puolustamista marginaalisten ryhmien kustannuksella. Samalla kiellot ovat muokanneet käsitystämme turvallisuudesta ja turvattomuudesta ja kontrollin kohteiden ulossulkemista pidetään kohtuullisena, sillä kontrolli on itsessään osoitus siitä, että heissä oli jotakin uhkaavaa tai pelättävää. Turvallisuuteen liittyvissä keskusteluissa onkin usein kyse siitä, kenellä on oikeus kaupunkitilaan. Pyrin analyysikappaleessani osoittamaan, miten edellä mainitut ilmiöt ovat nähtävissä siinä, miten katukerjäämisestä käytävässä keskustelussa ilmiötä määritellään ja kontrollitoimenpiteitä oikeutetaan.

Tutkimukseni metodi on diskurssianalyysi. Aineistona tutkielmassani käytän poliittisia esityksiä, aloitteita ja puheenvuoroja vuosien 2007–2015 välisten kahden vaalikauden aikana. Tarkastelen hallituksen esitystä alkuvuodelta 2011 järjestyslain muuttamisesta kerjäämisen kieltämiseksi, ja esityksestä eduskunnassa syntynyttä lähetekeskustelua sekä yksittäisten tai useampien kansanedustajien aiheesta tekemiä lakialoitteita ja kirjallisia tai suullisia kysymyksiä ja niistä käytyä eduskuntakeskustelua. Keskustelu kaupunkitilasta on tutkielmassani eräs tärkeä viitekehys, ja kaupunkitila on ensisijaisesti asia, jonka käsittelyn poliittisena foorumina on kaupunginvaltuusto. Käsittelen siksi myös Helsingin kaupunginvaltuustoon samasta aiheesta tehtyjä aloitteita ja aiheesta valtuuston kokouksissa käytyjä keskusteluja.

Aineistoa analysoitaessa löydettävissä oli useampi diskurssi, jossa kerjääminen nähtiin uhkana: joko veronmaksajalle, yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle sekä katutilan visuaaliselle järjestykselle ja koetulle viihtyisyydelle. Uhridiskurssissa kerjäämistä harjoittavat ihmiset nähtiin itse kansainvälisen rikollisuuden uhreina. Sekä uhka- että uhridiskursseja käytettiin perusteena kerjäämisen kontrolloimiselle ja kieltämiselle. Kerjäämiseen suopeasti tai neutraalisti suhtautuvissa diskursseissa korostettiin moraalia, velvoitteita ja velvollisuuksia tai haastettiin toiseuttavia diskursseja – joko vastustamalla kaikkien kerjäämistä harjoittavien leimaamista etnisen taustan perustella tai korostamalla kerjäämistä harjoittavien ihmisten yksilöllistä, omaa toimijuutta.

Kerjäämisen kielto voidaan nähdä osana laajempaa pyrkimystä hallita kaupungin katukuvaa ja ylläpitää tiettyä järjestystä. Tällaiset kiellot voivat heijastaa valtasuhteita ja paljastaa, miten tietyt ryhmät, kuten kodittomat ja vähävaraiset, marginalisoidaan ja nähdään uhkana kaupunkitilan järjestykselle. Kerjäämisen kieltämisen diskurssien tarkastelu liittyy laajempaan keskusteluun oikeudesta kaupunkiin. Kiellot ja rajoitukset voivat kaventaa tätä oikeutta ja luoda tiloja, joissa vain tietynlainen käyttäytyminen ja tietyt ihmiset ovat hyväksyttyjä. Keskustelu kerjäämisestä heijastaakin laajempaa kamppailua siitä, kenellä on oikeus käyttää kaupunkitilaa ja miten.