Konstituutio-ongelmia : Tapaustutkimuksena "Lovejoy contra Skinner" aatehistorioitsijan empiirisen mitta-asteikon kehityksestä

Abstract

Kauan sitten 1900-luvun vaikutusvaltaisimpien aatehistorioitsijoiden joukkoon lukeutuva Arthur O. Lovejoy ehdotti teoksessaan The Great Chain of Being: A Study of the History of an Idea (1936) aatehistorian tutkimista niin, että historioitsijan tulisi suunnata huomionsa yksittäisiin ajatuksiin, niin kutsuttuihin yksikköideoihin, jotka sisältyvät yksittäin ja yhdistelminä erilaisiin aatteisiin ja oppeihin. Hieman yli 30 vuotta myöhemmin cambridgelainen historioitsija Quentin Skinner kyseenalaisti Lovejoyn yksikköideoita koskevat huomautukset poikkeuksellisen kovasanaisesti. Skinner argumentointia kantoi väite, että yksittäisillä käsitteillä erotukseksi käsitteiden käyttämisestä ei ole historiaa. Kritiikin oikeudellisuus hyväksyttiin historioitsijoiden keskuudessa laajasti. Kritiikin myötävaikutuksesta ideahistoria nähtiin reduktionistisena ja sen katsottiin sisältävän vanhentuneita epistemologisia erotteluita. Tämän paljon kerrotun tarinan yleispiirteitä kuvaa ehkäpä parhaiten se, että kritiikin jälkimainingeissa Lovejoyn ideahistoriaan liitettiin termi ”vanha intellektuaalinen historia” tarkoituksena erottaa se skinneriläisestä lingvististen kontekstien tulkinnallista roolia painottavasta ”uudesta intellektuaalisesta historiasta”.

Tässä tutkimuksessa minun on määrä tarkastella kertomusta vanhasta- ja uudesta intellektuaalisesta historiasta kysymällä ensin, mitä puhe Lovejoyn yksikköideoista sekä Skinnerin lingvistisissä konteksteissa merkityksen saavista partikulaarisista muodoista tavallisten objektien vastakohtana ja aatehistorioitsijan empiirisenä tutkimuskohteena merkitsee. Erityisesti mielenkiintoni kohteena on Lovejoyn väite, jonka mukaan ”yksikköideat konstituoivat oman historiansa”. Näkemykseni mukaan Lovejoy otti ideat riippumattomina merkitysentiteetteinä käyttöön voidakseen puolustaa käsitteellisten aktiemme kohteiden empiirisen sisällön merkitystä aatehistorioitsijalle. Taasen Skinnerin ajattelun voi nähdä helposti puoltavan sitä, että samojen merkitysentiteettien olettaminen tavallisten objektien rinnalle loukkaa järkevän empirismin normeja.

Hypoteesini mukaan Lovejoyn konstituutiota koskevan puheen - ja siksi Lovejoy contra Skinner vastakkainasettelun - tyydyttävä ymmärtäminen vaatii kahden eri ongelman erottamista toisistaan. Ensimmäinen ongelmista koskee kokemuksemme jäsentymistä yksilöiksi. Tämä ongelma täytyy erottaa ongelmasta, joka koskee yksilöiden identtisyyden kriteereitä referenssisysteemien välisissä vertailuissa. Erottelun myötä osoittautuu, että Lovejoyn kyvyttömyys tarkastella näitä ongelmia toisistaan riippumattomina altisti ideat Skinnerin kaltaisen empiristin kritiikille. Jos hypoteesini on oikea, kertomus uudesta- ja vanhasta intellektuaalisesta historiasta on ensi sijassa kertomus konstituutio-ongelmista. Pohjimmiltaan ongelmien erottaminen sallii nähdä, että Lovejoyta voidaan kritisoida oikeutetusti siitä, etteivät hänen semanttiset käsityksensä tue hänen pragmaattisia ehdotuksiaan, jotka koskevat aatehistorian tutkimusta. On heti syytä huomauttaa, että tätä Skinnerin merkitysentiteetteihin yleensä kohdistuva - viritykseltään ultra-naturalistinen - kritiikki ei pohjimmiltaan koske. Pikemmin kritiikki koskee merkitysten empiirisen sisällön puolustamista yleensä. Ongelmien erottamisen jälkeen, voidaan helposti nähdä, ettei tällainen kritiikki varmasti puolla paikkaansa. Asetan havaintoihini perustuen joitakin suuntaviivoja sille, miten ideahistorian menetelmällistä puolta voidaan edelleen kehittää niin, että ideahistoria on tyystin immuuni Skinnerin kritiikille.

En usko, että tämän lopputuleman pohjalta on hedelmällistä pohtia, onko toinen osapuolista toista oikeammassa. Tarkasteluni osoittavat, että itseasiassa keskustelun osapuolet vaikuttavat puhuvan toistensa ohitse. Sen sijaan uskon, että Skinnerin kritiikin oikeutuksen pohtiminen tarjoaa pääsyn moniin kiinnostaviin tarkasteluihin, joilla on todellista vaikutusta aatehistorioitsijan arkiseen työnsarkaan. Isossa kuvassa minusta näyttää siltä, että Lovejoyn ajatusten kiistaton mielenkiinto on perustunut historiallisesti niiden sovellusten suureen mielenkiintoon. Skinner ei ole ikinä osoittanut mielenkiintoa näiden ajatusten jatkokehitykseen. Pikemmin hän on uransa edetessä asettanut erilaisia rajoitteita tällaisille sovelluksille. Siksi taivun ajattelemaan, että Skinnerin kritiikin laajalti tunnustettu asema nojaa hänen omien oletustensa oikeudellisuuteen, jonka vuoksi niitä on syytä valaista tarkemmin. Useimmat vastakkainasettelua kommentoineet historioitsijat ja filosofit ilmeisesti jakavat tietoisesti tai tietämättään samat oletukset, koska kertomus uuden- ja vanhan intellektuaalisen historian välisestä siirtymästä on pysynyt tutkimuskirjallisuuden valossa suhteellisen muuttumattomana. Siirtymän metaforinen asema aatehistorioitsijoiden keskuudessa on perustunut ainakin jossain määrin perustelemattomaan uskoon aatehistorian tutkimuksen menetelmällisten näkökohtien lineaarisesta kehityksestä. Oma perusteltu kantani on, että useimmat historioitsijat tuskin jakaisivat Skinnerin tunnetuimmat opit, jos he olisivat tietoisia, miten ne vaikuttavat historioitsijan arkiseen työnsarkaan.