Päihdekuntoutusprosessit hyvinvointialueilla : Universalismin haasteet ja mahdollisuudet päihdepalveluissa sosiaalihuollon näkökulmasta

Abstract

Suomessa huumeiden kokeilu ja käyttö ovat yleistyneen 1990-luvulta lähtien. On kuitenkin arvioitu, että vain kolmasosa päihdepalveluita tarvitsevista ihmistä pääsee palvelujen piiriin. Tämä on huomattava haaste kansanterveyden- ja talouden näkökulmista. Tarkoituksenmukaisen ja tehokkaan päihdehuollon perustana tulisi olla lainsäädäntö, jonka tulkitseminen sekä soveltaminen olisi yksinkertaista niin hyvinvointialueille kuin myös sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille.

Vuoden 2023 alusta vastuu päihdepalvelujen tuottamisesta siirtyi kunnilta hyvinvointialueille sote-uudistuksen myötä. Hyvinvointialueet voivat pitkälti itse päättää siitä, miten alueen lakisääteiset palvelut tuotetaan ja miten päätöksentekoprosessit organisoidaan. Hyvinvointialueen palveluita voidaan siis tuottaa hyvin monilla eri tavoilla, joka itsessään selittää prosessien moninaisuutta aluekohtaisesti. Vaikka hyvinvointialueita ja viranhaltijoita ohjaa päätöksenteossa lainsäädäntö, jää hyvinvointialueelle sekä viranomaiselle suhteellisen paljon tulkinnanvaraa ja vastuuta palvelujen tuottamisesta.

Tässä pro gradu -tutkielmassa on tarkasteltu laadullisen tutkimuksen keinoin viiden eri hyvinvointialueiden päihdekuntoutukseen pääsyn prosesseja viranhaltijoiden näkökulmasta. Tutkimusaihetta lähestyttiin universalismin, oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden näkökulmista lainsäädännöllinen perusta huomioiden. Tutkimuksen avulla haluttiin tutkia hyvinvointialueiden yhtenäisyyksiä ja eroavaisuuksia päihdekuntoutusprosesseissa sekä tuoda näkyväksi valittujen alueiden strategiat ja resurssit. Tutkimuksen tavoitteena oli lisätä ymmärrystä päihdepalelujen moninaisuudesta eri hyvinvointialueilla. Aineisto kerättiin haastattelemalla jokaiselta hyvinvointialueelta yhtä viranhaltijaa, joka teki erityisesti työikäisten sosiaalihuoltolain mukaisia päihdekuntoutuspäätöksiä sekä yhtä ylempää toimihenkilöä. Valitut hyvinvointialueet olivat Lapin hyvinvointialue, Pirkanmaan hyvinvointialue, Päijät-Hämeen hyvinvointialue, Keski-Pohjanmaan hyvinvointialue ja Keski-Uudenmaan hyvinvointialue. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysin keinoin.

Tutkimus osoitti, että hyvinvointialueilla oli hyvin moninaisia käytäntöjä päihdekuntoutusprosesseissa ja lainsäädännön soveltaminen oli vaihtelevaa. Aineistosta kävi ilmi, että lainsäädännön harkinnanvaraisuuden tuottama epävarmuus näyttäytyi erityisesti viranhaltijoille prosessien epäselvyytenä. Sosiaali- ja terveydenhuollon työnjako koettiin usein monimutkaiseksi ja yhteistyö vaikeaksi. Hyvinvointialeuiden viestintä oli puutteellista, mikä aiheutti epäselvyyttä ja väärinkäsityksiä työtehtävistä. Useamman hyvinvointialueen resurssit eivät olleet riittävät ja henkilökuntaa ei ole pystytty kasvattamaan tarpeen mukaan. Oikeudenmukainen ja yhdenvertainen kohtelu pyrittiin varmistamaan takaamalla samankaltainen päihdekuntoutusprosessi kaikille palveluun hakeutuville. Päihdekuntoutukseen pääsyn kriteerit olivat samankaltaiset eri hyvinvointialueilla.

Tutkimuksen mukaan alueellista yhdenvertaisuutta ei voitu varmistaa hyvinvointialueita tai niiden sisäisiä prosesseja verrattaessa, koska päihdepalvelujen saatavuus riippui siitä, missä palveluja hakeva asui. Sovellettavan lainsäädännön käyttö vaikutti siihen, miten oikeudenmukaisuus ja harkinnanvaraisuus vaikuttivat päihdekuntoutuspäätöksiin. Sosiaali- ja terveydenhuollossa nähtiin tarvetta myös kokonaisuuksien hallinnalle, koska toimialojen eriytyminen vaikutti myös asiakkaan oikeuksien toteutumiseen ja palveluiden saavutettavuuteen. Tutkimuksen tulosten perusteella laadittiin kehittämisehdotuksia sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyön parantamiseksi sekä päihdekuntoutusprosessien selkeyttämiseksi hyvinvointialueilla.