Ilmailuviranomaisen oikeus puuttua miehittämättömän ilma-aluksen toimintaan: Vain taivas on rajana – Vai Traficom?

Abstract

Miehittämättömien ilma-alusten eli droonien nopea teknologinen kehitys on aiheuttanut ilmailun sosioteknisen muutoksen, jota on kuvailtu ilmailun kolmanneksi teolliseksi vallankumoukseksi. Droonien kehitys aiheutti tarpeen ilmailua koskevan lainsäädännön uudistamiselle. Aiemmin ilmailulainsäädäntö oli rakennettu miehitetyn ilmailun tarpeita vastaavaksi, eli olettaman varaan siitä, että ilma-aluksen päällikkö eli pilotti sijaitsee ilma-aluksen sisällä. Perinteinen miehitetyn ilmailun tarpeisiin rakennettu ilmailulainsäädäntö on nähty tehottomaksi vastaamaan miehittämättömiä ilma-aluksia koskeviin erityiskysymyksiin ja niiden mukanaan tuomiin riskeihin. Perinteistä ilmailulainsäädäntöä on kritisoitu esimerkiksi sen ristiriitaisuudesta ja epäsoveltuvuudesta miehittämättömien ilma-alusten kontekstissa. Tässä tutkielmassa keskityttiin oikeusdogmaattisen eli lainopillisen tutkimusmetodin avulla selvittämään miehittämättömiä ilma-aluksia koskevan lainsäädännön nykytilaa. Tutkielman teko nähtiin tarpeelliseksi, sillä kansallista oikeustieteellistä tutkimusta miehittämättömistä ilma-aluksista ei ole juurikaan tehty. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää kansallisia ja kansainvälisiä säädöksiä tarkastelemalla, millaisia oikeudellisia riskejä miehittämättömiin ilma-aluksiin ja niiden toimintaan liittyy, ja kuinka näihin riskeihin on pyritty vastaamaan kehittämällä ilmailua koskevaa lainsäädäntöä. Tutkielman näkökulma on rajattu erityisesti miehittämättömien ilma-alusten tarkasteluun siviili-ilmailun kontekstissa. Tutkielman fokus rajautuu yhä tarkemmin aihepiirin tarkasteluun ilmailuviranomaisten oikeuksien ja velvollisuuksien näkökulmista. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia ilmailuviranomaisilla on puuttua miehittämättömän ilma-aluksen toimintaan tutkielmassa tunnistetuissa riskitilanteissa. Tutkielman keskeisinä tuloksina tunnistetaan ilmailun kansainvälinen luonne, jonka vuoksi kansalliset säädökset on pitkälti harmonisoitu kansainvälisen tason säännöksistä, kuten EU-oikeudesta ja kansainvälisen siviili-ilmailun yleissopimuksesta, mikä jättää osaltaan vain vähän kansallista liikkumavaraa lainsäädännön kehittämiseen. Keskeisinä riskeinä käsitellään perustuslain 10 §:ssä turvattuun yksityiselämän suojaan kohdistuvia riskejä sekä turvallisuuden eri muotoihin, kuten kansalliseen turvallisuuteen kohdistuvia uhkia. Miehittämättömien ilma-alusten riskejä pyritään ennaltaehkäisemään ja hallitsemaan niitä koskevalla sääntelyllä, esimerkiksi kategorisoimalla miehittämättömiä ilma-aluksia niiden sisältämän riskin vakavuuden perusteella. Näin ollen ilmailuviranomaisen oikeudet puuttua miehittämättömien ilma-alusten toimintaan määräytyvät droonien sisältämän riskin perusteella, jolloin ilmailuviranomaisella voidaan katsoa olevan sitä laajemmat oikeudet puuttua droonin toimintaan, mitä suuremman uhan sisältävään toimintakategoriaan drooni sijoittuu. Lisäksi ilmailuviranomaiset voivat puuttua miehittämättömien ilma-alusten toimintaan esimerkiksi erilaisilla miehittämättömien ilma-alusten hallinnointijärjestelmillä, kuten U-space-ilmatiloilla. Lopuksi tutkielmassa tunnistetaan tarve lainsäädännön jatkuvalle kehittämiselle myös tulevaisuudessa, sillä erityisesti kansallisella tasolla miehittämättömiä ilma-aluksia koskeva sääntely nähdään vielä pirstaloituneena säädöskokoelmassa. Pirstaloitumisen lisäksi lainsäädännön kehittämistarvetta perustellaan drooniteknologian elinvoimaisuudella. Miehittämättömiä ilma-aluksia koskevan lainsäädännön tilaa tulisi seurata jatkuvasti, jotta voidaan varmistaa lainsäädännön tehokas soveltuminen myös tulevaisuuden teknologioihin ja uhkatilanteisiin.