Väkivallan varjostama vanhemmuus: Parisuhdeväkivallan vaikutus vanhemmuuteen

Abstract

Tämän kandidaatintutkielman aiheena on parisuhdeväkivallan vaikutus vanhemmuuteen. Tutkielman tavoitteena on tarkastella aihetta sekä uhrin että tekijän näkökulmasta. Tämä tutkielma rajoittuu asetelmaan, jossa isä on väkivallan tekijä ja äiti väkivallan uhri. Tutkielman teoriaosassa käydään läpi parisuhdeväkivallan määritelmä ja sille luonteenomaisia piirteitä. Lisäksi perehdytään parisuhdeväkivallan esiintymiseen perheissä lapsen ja vanhemman näkökulmasta. Keskeisiä käsitteitä ovat sukupuolistunut ja ylisukupolvinen väkivalta.

Tutkielma on toteutettu laadullisena review -tutkimuksena eli kirjallisuuskatsauksena. Aineiston analyysissä on sovellettu aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Tutkielman aineisto koostuu 13 vertaisarvioidusta tutkimusartikkelista, joista kaikki on toteutettu kvalitatiivisin menetelmin. Näistä tutkimusartikkeleista kahdeksan tarkastelee tutkimuskysymystä uhrin ja viisi puolestaan tekijän näkökulmasta. Tutkimuksesta riippuen niissä on selvitetty väkivallan uhrin, tekijän tai heidän lastensa näkemyksiä vanhemmuudesta ja vanhempi-lapsisuhteesta.

Analyysivaiheessa aineisto on luokiteltu neljään pääluokkaan: perinteisiin sukupuolirooleihin nojaava vanhemmuus, väkivallalta suojeleva vanhemmuus, väkivallan varjostama vanhemmuus ja väkivallasta selviytyvä vanhemmuus. Tulosten perusteella vaikuttaa siltä, että väkivaltaisissa perheissä vanhemmuudessa nojataan varsin perinteisiin sukupuolirooleihin. Äidille kasautuu merkittävin hoitovastuu lapsista ja isät puolestaan tavoittelevat autoritääristä roolia ja hallintaa perheenjäsenistään. Lisäksi vanhemmat pyrkivät sekä suojelemaan lapsiaan välittömältä altistumiselta vanhempien keskinäiselle väkivallalle että estämään ongelmien ylisukupolvista jatkumoa omille lapsilleen. Uhrit vaikuttavat olevan huomattavasti tietoisempia väkivallan negatiivisista vaikutuksista omaan vanhemmuuteensa. Väkivalta verottaa uhrin mielenterveyttä ja vaikuttaa negatiivisesti vanhemman jaksamiseen sekä hänen kykyynsä olla läsnä lastensa kanssa. Väkivallan tekijät väittävät useammin, ettei väkivallalla ole vaikutusta heidän vanhemmuuteensa. Tutkielmassa tulee kuitenkin toistuvasti esiin erilaisia lapsiin kohdistuvan väkivallan ja laiminlyönnin muotoja. Lopuksi väkivallan tekijällä ja uhrilla on usein hyvin päinvastaisia tavoitteita väkivallasta selviytymiseen. Väkivallan uhrien kohdalla itsenäisyys väkivallan tekijästä johtaa voimaantumiseen, ja heillä on usein voimakas tarve ulkopuolisten näkemyksille. Väkivallan tekijöille yhteydenpito lapsiin puolestaan toimii merkittävänä motivaatiotekijänä heidän tavoitellessaan väkivallattomuutta. He myös suhtautuvat ulkopuolisten näkemyksiin usein hyvin epäluuloisesti.

Vaikka parisuhdeväkivalta on Suomessa verrattain yleistä, sen vaikutuksia vanhemmuuteen on tutkittu suhteellisen vähän. Tutkielman perusteella kodin kasvuympäristö ei ole automaattisesti lapselle turvallinen, vaikka väkivalta rajoittuisi näennäisesti vain vanhempien välille. Parisuhdeväkivallan kohtaamisella tai siihen syyllistymisellä on useita erilaisia heijastevaikutuksia lasten saaman hoidon ja kasvatuksen laatuun. Uhrin voimavarat ja vanhemmuus ovat äärimmäisen tärkeitä puheenaiheita sosiaali- ja terveydenhuollossa, jossa kohdataan paljon väkivallan koskettamia perheitä. Eron jälkeen vanhemmilla voi olla eriäviä näkemyksiä lapsen yhteydenpidosta väkivaltaan syyllistyneeseen vanhempaan. Vaikka lapsella on lakiin perustuva oikeus pitää yhteyttä kumpaankin vanhempaan, on tapaamisratkaisuja tarkasteltava perinpohjaisesti lapsen edun kannalta.