Haamuprinssi ja hänen autenttinen varjonsa : Kamppailu autenttisuudesta prinssi Harryn muistelmateoksessa Spare
Mattila, Tuomas (2024)
Mattila, Tuomas
2024
Kirjallisuustieteen maisteriohjelma - Master´s Programme in Literary Studies
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2024-04-23
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202404193912
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202404193912
Tiivistelmä
Opinnäytetyöni tarkastelee autenttisuuden tuottamista prinssi Harryn muistelmateoksen Spare (2023) parateksteissä, kerronnan tekniikoissa ja kertomuksessa. Kyse on siitä, millä keinoin tekijä pyrkii muodostamaan autenttisuussopimuksen yleisönsä kanssa. Käytän Gunn Enlin muotoilemaa autenttisuussopimuksen käsitettä siinä merkityksessä, että muistelmien pragmaattinen yleisö hyväksyy sen, että teosta kirjoitettaessa on täytynyt tehdä sen muotoa ja sisältöä koskevia rajauksia ja valintoja teoksen kerronnallisuuden lisäämiseksi. Samalla yleisö arvioi kriittisesti teoksen uskottavuuden rajoja. Jos autenttisuussopimus syntyy, lukija pitää muistelmia totuudellisina ja nostaa teoksen auktoritatiiviseen asemaan tehtäessä muistelijan henkilöä ja hänen elämäänsä koskevia tulkintoja. Tällöin muut kilpailevat teokset, joihin muistelmateos yleensä on intertekstuaalisessa suhteessa, jäävät kamppailussa toisarvoiseen asemaan. Muistelmateos kirjoitetaan usein kaikkien aikaisempien muistelijasta kerrottujen kertomusten päälle ja etenkin prinssi Harryn muistelmia voidaan pitää palimpsestisena teoksena; sen muoto ja sisältö on väistämättä määrittynyt aikaisemmasta muistelijaa koskevasta julkisesta keskustelusta. Autenttisuussopimuksen syntyminen antaa muistelmateoksen tekijälle valtaa määritellä sitä sosiaalista todellisuutta, josta teos kertoo. Samalla autenttisuussopimus velvoittaa muistelijaa myöhemminkin sillä uhalla, että teos menettää jo saamansa auktoriteettiaseman kuvaamansa todellisuuden tulkitsijana.
Sparessa autenttisuussopimus pyritään muodostamaan jo teoksen parateksteissä, esimerkiksi teosta koskevissa tiedotteissa, teoksen kannessa, nimessä ja tekijätiedoissa, sekä sen epigrafissa, esipuheessa ja kiitoksissa, jotta lukija jo lukemisen alkaessa olisi hyväksynyt teoksen auktoritatiivisen aseman. Muistelmien kohdalla voidaan puhua myös korostuneesta paratekstuaalisuudesta, joka on seurausta siitä, että muistelmien kirjoittaminen tulee miltei aina perustella lukijalle. Sparen on kuitenkin kirjoittanut haamukirjoittaja J.R. Moehringer ja tämä seikka tuo ylimääräisen kerroksen sen tekijyyden tulkintaan. Teoksen autenttisuutta pidetään yllä artikuloimalla tekijyys huolellisesti ja nostamalla prinssi Harry muistelijana yksinomaisen tekijän asemaan. Tätä tuetaan korostamalla kertomuksen omistajuutta. Autenttisuussopimus edellyttää myös sitä, että kerronnassa ja kertomuksessa lunastetaan teoksen parateksteissä nostatettuja odotuksia. Kun kustantajan tiedotteissa luvattiin Sparen tarjoavan ”raakaa, järkähtämätöntä rehellisyyttä”, on tämä odotus lunastettava Sparen kertomuksessa. Sparen henkilökohtaisuus toteutuukin esimerkiksi minä- ja tunnekerronnan keinoin, sekä intiimein tunnustuksin. Tarkastelen autenttisuuden problematiikkaa Lionel Trillingin ja Charles Taylorin autenttisuuden käsitteiden kautta, Gérard Genetten paratekstin, intertekstuaalisuuden ja palimpsestin näkökulmista, sekä myös klassisen narratologian kertomusteorian valossa. Tästä viitekehyksestä käsin arvioin lopuksi Enlin muotoileman autenttisuussopimuksen syntymistä Sparessa. Esitän tutkimukseni johtopäätöksissä, että Spare täyttää Enlin määrittelemän autenttisuussopimuksen edellytykset hyvin ja tämä pyrkimys näkyy jo teoksen huolellisesti laadituissa parateksteissä. Samalla osoitan myös seikkoja, jotka puhuvat sopimuksen syntymistä vastaan. Esimerkiksi haamukirjoittajan persoona voi tahattomastikin vaikuttaa kuvaan siitä tekijästä, jonka lukija mielessään tekijästä konstruoi, sillä kirjoittajan tekemät kerronnalliset ja paratekstuaaliset valinnat voivat heijastaa hänen arvojaan ja mielenkiinnon kohteitaan.
Esitän johtopäätöksissä myös, että juuri muistelmateoksen kohdalla teoksen tekijyydessä korostuu kertomuksen omistajuus sekä sen auktorisointi muistelijan nimissä. Muistelmakirjallisuuden tekijäkäsityksessä on yhteneväisyyksiä jo antiikista aina romanttiselle kaudelle juontuvalle klassiselle käsitykselle tekijyydestä, jossa alkuperäisen puhujan persoonalla on suuri merkitys teokseen kätkettyjen merkitysten löytämisessä. Lopuksi totean, että Spare on esimerkillinen teos modernin muistelmakirjallisuuden autenttisuuden tuottamisen tutkimusta varten.
Sparessa autenttisuussopimus pyritään muodostamaan jo teoksen parateksteissä, esimerkiksi teosta koskevissa tiedotteissa, teoksen kannessa, nimessä ja tekijätiedoissa, sekä sen epigrafissa, esipuheessa ja kiitoksissa, jotta lukija jo lukemisen alkaessa olisi hyväksynyt teoksen auktoritatiivisen aseman. Muistelmien kohdalla voidaan puhua myös korostuneesta paratekstuaalisuudesta, joka on seurausta siitä, että muistelmien kirjoittaminen tulee miltei aina perustella lukijalle. Sparen on kuitenkin kirjoittanut haamukirjoittaja J.R. Moehringer ja tämä seikka tuo ylimääräisen kerroksen sen tekijyyden tulkintaan. Teoksen autenttisuutta pidetään yllä artikuloimalla tekijyys huolellisesti ja nostamalla prinssi Harry muistelijana yksinomaisen tekijän asemaan. Tätä tuetaan korostamalla kertomuksen omistajuutta. Autenttisuussopimus edellyttää myös sitä, että kerronnassa ja kertomuksessa lunastetaan teoksen parateksteissä nostatettuja odotuksia. Kun kustantajan tiedotteissa luvattiin Sparen tarjoavan ”raakaa, järkähtämätöntä rehellisyyttä”, on tämä odotus lunastettava Sparen kertomuksessa. Sparen henkilökohtaisuus toteutuukin esimerkiksi minä- ja tunnekerronnan keinoin, sekä intiimein tunnustuksin. Tarkastelen autenttisuuden problematiikkaa Lionel Trillingin ja Charles Taylorin autenttisuuden käsitteiden kautta, Gérard Genetten paratekstin, intertekstuaalisuuden ja palimpsestin näkökulmista, sekä myös klassisen narratologian kertomusteorian valossa. Tästä viitekehyksestä käsin arvioin lopuksi Enlin muotoileman autenttisuussopimuksen syntymistä Sparessa. Esitän tutkimukseni johtopäätöksissä, että Spare täyttää Enlin määrittelemän autenttisuussopimuksen edellytykset hyvin ja tämä pyrkimys näkyy jo teoksen huolellisesti laadituissa parateksteissä. Samalla osoitan myös seikkoja, jotka puhuvat sopimuksen syntymistä vastaan. Esimerkiksi haamukirjoittajan persoona voi tahattomastikin vaikuttaa kuvaan siitä tekijästä, jonka lukija mielessään tekijästä konstruoi, sillä kirjoittajan tekemät kerronnalliset ja paratekstuaaliset valinnat voivat heijastaa hänen arvojaan ja mielenkiinnon kohteitaan.
Esitän johtopäätöksissä myös, että juuri muistelmateoksen kohdalla teoksen tekijyydessä korostuu kertomuksen omistajuus sekä sen auktorisointi muistelijan nimissä. Muistelmakirjallisuuden tekijäkäsityksessä on yhteneväisyyksiä jo antiikista aina romanttiselle kaudelle juontuvalle klassiselle käsitykselle tekijyydestä, jossa alkuperäisen puhujan persoonalla on suuri merkitys teokseen kätkettyjen merkitysten löytämisessä. Lopuksi totean, että Spare on esimerkillinen teos modernin muistelmakirjallisuuden autenttisuuden tuottamisen tutkimusta varten.