Caught Between the Devil and the Great Green Sea : The Externalization of EU Migration Governance & Bordering Discourses in the Malta Declaration

Abstract

In the past decades, the European Union has in its migration governance opted for a policy of externalization. Earlier research has demonstrated that the EU’s advancements in internal integration have contributed to the reinforcement and militarization of its external border. The trend of amplified border surveillance and measures to deter migration are especially visible on the Southern Mediterranean border zones. The EU aims on many fronts to transfer responsibility for managing migration to third countries. The objective of this paper is to analyze, as part of these developments, the discursive strategies of bordering employed by the EU, and the corresponding discursive strategies of resistance employed by human rights organisations. The temporal context of this thesis is closely tied to the aftermath of the 2015 “refugee crisis”, and the geographical focus is on the Central Mediterranean migratory route and especially Libya as a country of transit.

This thesis is founded on critical bordering theory. Therein bordering is defined as multidimensional processes of constructing borders. These can be material manifestations of the practices required to uphold a physical border between states, as well as immaterial practices apparent for example in media, political discourse, or in education. This thesis focuses on the discursive dimensions of bordering as they appear in an institutional context. The analysis is grounded on a post-colonial approach to migration and borders. This enables a more comprehensive outlook on the topic, recognizing the different dimensions and historical and neocolonial constructions that influence migration from the Global South into Europe.

The primary sources used include the Malta Declaration, and informal agreement between EU member states on the externalization of migration policy, and a related European Commission Joint Communication from the year 2017. As their parallel, an alternative migration strategy and a report on human rights violations on the Central Mediterranean route are analyzed. These are documents produced by Amnesty, Human Rights Watch, and the European Council on Refugees and Exiles in the years 2020 and 2021. The methodological framework of this thesis is based on Norman Fairclough’s model of critical discourse analysis.

Six discursive strategies were identified in the material for more detailed analysis. The discourses of the EU and the human rights organisations differed from each other significantly in terms of choice of words, tone, and content. Apart from the language itself, the analysis was also concerned with how the two actors highlight their priorities, and what is left unsaid entirely. The human rights organisations appeared to use discourses that appeal to the readers’ emotions and to employ more humanizing language towards migrants. The EU in contrast appeared to employ altogether more technical and official language, which nevertheless conceals othering meanings and in effect neutralize the implications of externalizing policies.

Euroopan Unioni on viime vuosina valinnut muuttoliike- ja rajapolitiikassaan vakaan ulkoistamisen linjan. Aiemman EU:hun keskittyvän rajatutkimuksen mukaan sisäisen integraation vahvistuessa ulkorajaa pyritään samalla vahvistamaan sekä rajavalvontaa lisäämään ja militarisoimaan etenkin Eteläisen Välimeren raja-alueilla. Samalla vastuuta siirtolaisten käsittelystä pyritään siirtämään eteenpäin kolmansille maille. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, minkälaisia diskursiivisia strategioita EU käyttää hyväkseen pyrkiessään rajaamaan siirtolaisia alueensa ulkopuolelle, ja mitä vastaavia keinoja ihmisoikeusjärjestöt käyttävät tämän rajaamisprosessin vastustamiseen. Tutkimus keskittyy ajallisesti vuoden 2015 ”pakolaiskriisin” jälkiseurauksiin ja maantieteellisesti keskisen Välimeren siirtolaisreittiin.

Rajaamista (bordering) tarkastellaan tässä tutkimuksessa kriittisen rajateorian näkökulmasta rajojen rakentamisen prosesseina. Nämä voivat olla fyysisen rajan ylläpitämiseen liittyviä toimia, mutta yhtä lailla myös immateriaalisia käytäntöjä, joita esiintyy esimerkiksi mediassa, politiikassa, tai koulutuksessa. Tässä tutkimuksessa keskitytään rajaamisen diskursiiviseen ulottuvuuteen institutionaalisessa kontekstissa. Tarkalleen ottaen pyrkimyksenä on tunnistaa EU:n tuottamissa dokumenteissa esiintyviä diskursseja, joilla pyritään oikeuttamaan muuttoliike- ja rajapolitiikan ulkoistamista kolmansiin maihin, erityisesti Libyaan ja muihin Pohjois-Afrikan valtioihin. Teoriaa ja analyysiä tukee post-kolonialistinen tutkimusote. Tämä mahdollistaa kokonaisvaltaisemman tarkastelun, joka ottaa huomioon siirtolaisuuden eri ulottuvuudet sekä historialliset ja uuskolonialistiset rakenteet, jotka vaikuttavat Globaalista Etelästä Eurooppaan suuntautuvan muuttoliikkeen taustalla.

Tutkimusaineistoja ovat EU-valtioiden yhdessä laatima Maltan julistus siirtolaispolitiikan ulkoistamisesta Libyaan, sekä siihen liittyvä Euroopan komission tuottama tiedonanto vuodelta 2017. Vertailukohtana tutkimuksessa tarkastellaan Amnestyn ja kahden muun ihmisoikeusjärjestön tuottamaa vaihtoehtoista rajapoliittista strategiaa sekä keski-Välimeren siirtolaistilannetta käsittelevää raporttia vuosilta 2020 ja 2021. Metodologisena viitekehyksenä toimii Norman Fairclough’n kriittinen diskurssianalyysi, jonka avulla aineistoista tunnistettuja diskursiivisia strategioita voidaan kuvailla, tulkita, ja selittää, sekä liittää ne ympäröivään sosiaaliseen todellisuuteen.

Tutkimusaineistosta valikoitiin tarkempaan analyysiin yhteensä kuusi diskursiivista strategiaa. EU:n ja ihmisoikeusjärjestöjen käyttämien diskurssien väliltä löytyi merkittäviä eroja sanavalinnoissa, sävyssä, ja sisällössä. Analyysissä tarkasteltiin itse kielen lisäksi myös sitä, miten toimijat tuovat esiin omia prioriteettejaan, ja mitä ne jättävät sanomatta. Merkittäviä eroja nousi esiin esimerkiksi tavassa, jolla toimijat puhuvat siirtolaisista, sekä ihmisoikeusvelvoitteisiin ja kansainväliseen oikeuteen liittyvissä diskursseissa. Ihmisoikeusjärjestöjen diskurssit näyttäytyivät huomattavasti enemmän lukijan tunteisiin vetoavina ja siirtolaisia inhimillistävinä. EU puolestaan vaikutti käyttävän kauttaaltaan hyvin teknisiä ja virallisia diskursseja, joissa kuitenkin piilee huomattavan ideologisia ja siirtolaisia toiseuttavia merkityksiä.