Weird Encounters in Virtual Worlds : Towards a theory of performative, anarchic counterplay as resistance

Abstract

Tässä väitöskirjassa ehdotan perustaa uudelle esityksellisen ja anarkistisen vastaanpelaamisen teoreettiselle viitekehykselle. Vastapelaamista on käytetty pelitutkimuksessa kuvaamaan pelaajien harjoittamia taktiikoita ja käytäntöjä, jotka eivät ole pelin suunnittelijoiden alun perin tarkoittamia. Videopelit ovat kulttuurisesti ja taiteellisesti tärkeä mutta samalla myös läpeensä kapitalistinen medium. Tässä tutkimuksessa tavoitteeni on ollut etsiä uusia käytäntöjä, joiden avulla on mahdollista haastaa niitä hegemonisia rakenteita, jotka monin tavoin muokkaavat ymmärrystämme nykyisestä yhteiskunnastamme. Pelaamisen tarkastelu esityksen kontekstissa luo uusia avauksia sekä pelitutkimuksen että esitystutkimuksen aloille.

Tutkimuksen teoreettinen viitekehys koostuu esitystutkimuksesta ja pelitutkimuksesta täydennettynä posthumanistisilla ja uusmaterialistisilla säikeillä. Tutkimusmateriaali on kerätty autoetnografisista pelikokeiluista sekä yliopistoopiskelijoille järjestetyistä peliesitystyöpajoista. Tulokset on julkaistu neljässä tutkimusartikkelissa, jotka kartoittavat tutkimusprojektin etenemisen yksilöllisistä kokemuksista kohti uusia ehdotuksia anarkistisesta, esityksellisestä vastaanpelaamisesta. Kolme artikkeleista käsittelee vastaanpelaamisen käsitteen erilaisia sovelluksia ja kokeiluja. Yhdessä artikkeleista ehdotetaan taksonomiaa, jolla analysoidaan videopelien käyttöä (teatteri)esityksissä, esityksiä videopeleissä, videopelejä esityksinä sekä pelaamista esityksenä. Yhdessä kolme ensimmäistä artikkelia muodostavat esityksellisen vastaanpelaamisen viitekehyksen. Neljännessä artikkelissa kehitetään tätä viitekehystä edelleen ja esitellään performatiivisen, anarkistisen vastaanpelaamisen käsite.

Esityksellisellä vastaanpelaamisella tarkoitan käytäntöjä, jotka tulevat näkyviin, kun peli ja pelaamiseen kehystetään esitykseksi. Se siirtää painopisteen pelin sisällöstä pelin ulkopuolelle inhimillisen ja ei-inhimillisen sekä esityksen ja pelaamisen rihmastoihin. Anarkistinen vastaanpelaaminen menee vielä pidemmälle ja unohtaa kaikki pelaamisen käytännöt kokonaan: se tuottaa merkityksiä törmäämällä normeihin ja omaksumalla pelin/esityksen rihmastojen satunnaisuuden ja vastikkeettomuuden. Tämä väitöskirja luo uusia spekulatiivisia käytäntöjä, jotka voivat haastaa olemassa olevat rakenteet ja hierarkiat sekä pelin että esityksen konteksteissa.

This thesis suggests a basis for a new theoretical framework for performative and anarchic counterplay. Counterplay has been used in game studies to describe tactics and practices that are not intended by the designers of the game. Video games are culturally and artistically important medium – in addition to being a thoroughly capitalist one. My aim has been to search for new practices that have the potential to challenge hegemonic structures that do in many ways shape our understanding of our current society. Approaching gameplay from the point of view of performance creates new openings for both game studies and performance studies.

The theoretical framework comes from performance studies and games studies, enriched with posthumanist and new materialist strands. The material for this thesis has been collected from autoethnographic gameplay experimentation as well as from ‘gameplay as performance’ workshops organized for university students. The results have been published in four research articles, which demonstrate the progress of this research project from individual experiences towards new suggestions of anarchic, performative counterplay. Three of the articles deal with different adaptations of and experiments with the concept of counterplay. One of the articles suggests a taxonomy for analyzing the use of video games in performances, performance in video games, video games as performances and gameplay as performance. Together, the first three articles comprise a framework of performative counterplay. The fourth article then develops this framework further and introduces the concept of performative, anarchic counterplay.

Performative counterplay describes practices that engage with a specific game by applying the frame of performance into gameplay. It shifts the focus from the content of the game beyond the game to the rhizome of humans and non-humans, performance and gameplay. Anarchic counterplay takes a step further and forgets all conventions of gameplay altogether: it produces meanings by colliding norms and by embracing the randomness and the gratuitousness of the gameplay/performance rhizome. This thesis establishes new speculative practices that have the potential to challenge existing structures and hierarchies, both in the context of gameplay and performance.