Performing Civic Action : Networked activism and its use of urban space

Abstract

Sosiaalinen media on muuttanut sitä, miten ihmiset tulevat yhteen muuttaakseen asioita yhteiskunnassa, niin institutionaalisessa politiikassa kuin omassa elinympäristössään. Suomessa tämä uudenlainen kansalaistoiminta haastaa etenkin järjestöperinnettä. Etnografinen väitöskirjani porautuu sosiaalisen median ajan verkostomaiseen kansalaistoimintaan: yhtäältä liikkeiden sisäiseen elämään ja julkiseen performanssiin, toisaalta liikkeiden ja viranomaisten välisiin neuvotteluihin kaupunkitilan käytöstä. Tapaustutkimuksinani on Kallio-liike ja sen järjestämä Kallio Block Party sekä kevään 2017 turvapaikanhakijoiden pitkäkestoinen mielenosoitus Right to Live, jossa olen keskittynyt erityisesti sen suomalaisiin tukijoihin. Aineisto on kerätty vuosina 2017–2019 pääosin hyödyntäen havainnoivaa osallistumista ja puolistrukturoituja aktivistien ja kaupungin viranomaisten sekä poliisin haastatteluja. Aineistoa täydentävät Kallio Block Partyn kävijöille tehty kysely ja muut tietolähteet kuten sanomalehtiartikkelit. Olen hyödyntänyt työssäni erityisesti pragmatistisen sosiologian oikeuttamisteoriaa ja sitoumusten sosiologiaa sekä tyylin käsitettä, soveltaen sitä liikkeiden performatiivisuuden analyysiin. Olen kiinnittänyt tarkastelussani huomiota myös kehollisuuteen, materiaalisuuteen ja affekteihin, jotka käsitän osaksi liikkeiden julkista esittämistä.

Verrattuna etenkin suomalaiseen, kollektiivisuutta korostavaan järjestöperinteeseen, tutkimissani liikkeissä painottui individualismi, joka näkyi esimerkiksi lyhytkestoisessa sitoutumisessa liikkeisiin sekä yksilöllisen luovuuden, ja etenkin Kallio-liikkeessä myös yksilön vapauden voimakkaassa korostamisessa. Kallio-liikkeessä haluttiin painottaa, että kaikki liikkeessä ovat vapaita tekemään, Kallio-liikkeen arvojen mukaisesti, mitä haluavat ja ettei toimintaan ole pakko sitoutua. Right to Live -protestissa suomalaisten tukijoiden sitoutuminen toimintaan oli puolestaan voimakasta, mutta monien kohdalla lyhytkestoista – osa tukijoista jatkoi turvapaikka-aktivismia protestin jälkeenkin, osa ei. Eräs työni keskeisistä tutkimustuloksista liittyy juuri individualismia erityisesti kansalaistoiminnassa koskeviin keskusteluihin. Niin suomalaisissa keskusteluissa järjestötoiminnan rapautumisesta kuin kansainvälisissä keskusteluissa esimerkiksi nykyisestä ”DIY- kaupunkiaktivismista” on herännyt huoli poliittisuuden tai ideologioiden puuttumisesta ja yksilöllisten etujen ajamisesta. Esitän ensinnäkin, että lisääntyvä individualismi ei välttämättä tarkoita itsekkäiden etujen ajamista, vaan yksilöllisyyden ja kollektiivisuuden uudenlaista niveltymistä.

Toiseksi esitän, toisin kuin kirjallisuudessa on esitetty, että individualismi kansalaistoiminnassa ei automaattisesti tarkoita poliittisen ulottuvuuden puuttumista, vaan että uudenlainen kansalaistoiminta saattaa muuttaa sitä, miten ymmärrämme ”poliittisen” tai ”ideologian”. Tutkimani liikkeet erosivat siinä, miten ne suhtautuivat siihen, miten ”poliittinen” perinteisesti ymmärretään, institutionaalisena politiikkana. Right to Live ajoi muutosta nimenomaan institutionaalisessa (turvapaikka)politiikassa, kun taas Kallio-liike kaihtoi, jopa ideologisesti, ajatuksia poliittisesta edustamisesta ja institutionaalisesta politiikasta. Kallio-liike pyrki sen sijaan, prefiguratiivisen politiikan tavoin, välittämään liikkeen arvoja toiminnallaan. Prefiguratiivisessa politiikassa keinot ovat yhtä tärkeitä kuin päämäärät ja omalla toiminnalla pyritään elämään todeksi toisenlaista todellisuutta. Vaikka Right to Live ajoi ensisijaisesti muutosta institutionaalisen politiikan piirissä, lähes yhtä keskeistä protestissa oli sen prefiguratiivinen ulottuvuus: suhteiden luominen turvapaikanhakijoiden ja kansalaisten välille ja turvapaikanhakijoiden stigmatisoidun mediakuvan muuttaminen positiiviseksi.

Tutkimukseni osallistuu siten myös siirtolaisten kamppailuja tukevia solidaarisuusliikkeitä koskeviin kansainvälisiin keskusteluihin, joissa on korostettu siirtolaisten ja kansalaisten välillä syntyvien sosiaalisten suhteiden (poliittista) merkitystä. Esitän omaan aineistooni nojaten, että kyseisillä suhteilla oli eriasteisesti poliittisia merkityksiä. Right to Live -protestissa mielenosoittajiksi määriteltiin turvapaikanhakijat, ja suomalaisten rooli oli tukea mielenosoittajia ja protestia monin eri tavoin, niin poliittisten tavoitteiden saavuttamisessa kuin affektiivisesti ja käytännönläheisesti. Protestin ollessa käynnissä oli tärkeää sekä mielenosoittajien jaksamisen, ja siten protestin jatkumisen, että protestin julkisen kuvan kannalta, että paikalla oli suomalaiseksi tunnistettuja tukijoita, ja että protestista alettiin käyttää nimitystä ”Right to Live -perhe”. Suomalaisten näkyvä läsnäolo ja protestin perhemäisyyden korostaminen osoittivat, että turvapaikanhakijat ovat kuin keitä tahansa ”meistä”, ja että oli mahdollista rakentaa kansalaisuusstatuksen ylittäviä ihmissuhteita. Protestin jälkeen, negatiivisen turvapaikkapäätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden palautuslentojen luodessa aktivismiin painetta, aktivistit katsoivat, että ”Right to Live -perheen” nostalgisoinnin sijaan oli tärkeämpää auttaa turvapaikanhakijoita oikeusprosessissa. Pelkkien sosiaalisten suhteiden luomista, ilman muuta turvapaikka-aktivismia tai -työtä, ei koettu riittäväksi. Toisin sanoen, toiminnan poliittinen luonne riippuu aina toiminnan kontekstista.

Right to Liven ja Kallio-liikkeen prefiguratiivisessa politiikassa liikkeiden performanssi eli julkinen esittäminen oli keskeisellä sijalla. On huomionarvoista, että molempien liikkeiden performanssit olivat korostetun rauhanomaisia sekä konflikteja ja perinteisiä ideologioita kuten kapitalismin vastaisuutta kaihtavia. Kallio-liikkeelle tällainen neutraalius oli (paradoksaalisesti) ideologista, kun taas Right to Live:lle rauhanomaisuudessa oli kyse pikemminkin välttämättömyydestä, sillä turvapaikanhakijat olivat monella tapaa haavoittuvaisessa asemassa. On kuitenkin aiheellista kysyä, onko myös kansalaisliikkeissä havaittavissa piirteitä, joita on pidetty tyypillisinä politiikan jälkeiselle ajalle, kuten julkilausuttujen ideologioiden välttäminen.

Aktivistien ja julkisen tahon toimijoiden välisistä suhteista ja kaupunkitilan kontrollista piirtyi puolestaan esiin kaksi hyvin erilaista kuvaa. Yhtäällä oli ei-kansalaisten julkilausutun poliittinen Right to Live -protesti, jota poliisi kontrolloi aktiivisesti ja joka lopulta häädettiin kyseenalaisin perustein turvallisuuteen vedoten. Toisaalla on pääosin suomalaisten järjestämä, epäpoliittiselta näyttävä Kallio Block Party, joka on saavuttanut luottamuksen kaupungin viranomaisten ja poliisin taholta ja saa toimia melko itsenäisesti. Esitän, että luottamus, tai sen puute, oli siten keskeinen välittävä tekijä aktivistien ja viranomaisten suhteissa. Toinen tekijä Helsingin kaupungin Kallio Block Partylle osoittamalle suosiolle oli se, että kaupunki katsoi tapahtuman edistävän Helsingin mainetta. Tutkimus osallistuu näin myös demokratian harjoittamiselle keskeisestä kaupunkitilan käytöstä käytäviin keskusteluihin, esittäen että yhtäällä valkoisten suomalaisten markkinoita hyödyttävä toiminta on saanut yhä enemmän vapauksia, kun taas yhtäältä rodullistetut, ja toisaalta kaupunkitilan politisoiva toiminta, kohtaa usein poliisin turvallistamistoimia.

Social media has changed the way people come together to try to make a change, be it in institutional politics or their living environment. In Finland, this new form of civic action has challenged especially the tradition of registered associations. This ethnographic dissertation offers a snapshot of networked civic action in the social media era, investigating civic groups’ cultures and their public performances on the one hand and the negotiations between the movements’ and local public authorities on the use of urban space on the other. The research cases are the Kallio movement the Kallio Block Party organized by the movement, and the asylum seekers’ protest camp Right to Live, in which I have focused on the role of its Finnish supporters. The data was gathered in 2017–2019 mainly by ethnographic participant observation and interviews to activists as well as to the City officials and the police. The dataset is complemented by a survey to Kallio Block Party attendees and other data sources such as newspaper articles. In my analyses, I have used pragmatic sociology, more specifically justification theory and sociology of engagements, and the concept of scene style, which I have applied to the analysis of the movements’ performances. I have also paid attention to embodiment, materiality, and affects, which I perceive as essential elements in the movements’ public performances.

Especially compared to the Finnish political tradition of associations, which emphasizes collectivity, what surfaced in the analysis of my research cases was individualism, for instance in the forms of short-term commitment to the movements as well as an emphasis on individual creativity and, especially in the case of Kallio movement, of individual freedom. Kallio movement wanted to stress that its members were free to do whatever they wanted, as long as they followed the movement’s principles, and that they didn’t have to commit to the movement. On the other hand, the supporters of the Right to Live protest were extremely committed to the protest, but many of them only for a short time – some of the supporters continued with asylum activism after the protest while some did not. Therefore, one of the most important contributions of this work is related to discussions on individualism especially in the field of civic action. With increasing individualism, there have been concerns in Finnish discussions concerning the dismantling of the associational tradition and international discussions concerning for instance ”DIY urbanism” about the subsequent pursuit of individual interests or lack of ideologies or politics. I argue, first, that increasing individualism does not necessarily mean increasing selfishness, but a new kind of articulation of individualism and collectivism.

Second, contrary to the literature, I argue that individualism in civic action does not automatically mean a lack of political aspirations, but that it may change how we understand ”ideologies” or ”political”. The two civic groups in this research differed in how they perceived what is usually considered “politics” or “political”, as institutional politics. Right to Live pursued a change specifically in institutional (asylum) politics, whereas the Kallio movement shied away from ideas about political representation and institutional politics in an ideological manner. Instead, the Kallio movement tried to mediate its values through its actions, which can be characterized as prefigurative politics. In prefigurative politics, the means of action are as important as the goals, and the underlying idea is to produce alternative futures through one’s actions. In addition, even though Right to Live primarily advocated a change in institutional politics, its prefigurative dimension was also crucial to the protest, namely creating relationships between asylum seekers and citizens and altering the asylum seekers’ stigmatized media image into a positive one.

Thus, my research also takes part in discussions concerning immigrant solidarity movements that have emphasized the importance of the (political) significance of social relations between immigrants and citizens. I argue that, depending on the situation at hand, these relations had political meanings of varying scales in Right to Live. In the protest, the asylum seekers were considered to be the primary protesters and the role of the Finns was to support the protest, in multiple ways. During the public protest, it was necessary for the maintenance of the protest that it received local support, and for the public image of the protest it mattered that the supporters were recognized as Finnish citizens and that the protest was called ” Right to Live family”. The visible presence of Finnish citizens and the emphasis on the familiar- like nature of the protest showed that asylum seekers were just like ”us” and that it was possible to create relationships across citizenship statuses. However, after the protest, with increasing pressure from forced return flights of those asylum seekers with a negative decision to asylum application, it was more important to help them with their asylum applications than to merely reminisce about the “Right to Live family”. Therefore, in some situations the creation of social relations between citizens and non-citizens does not suffice to be considered as a political act if. In other words, whether an act is political or not is always context specific.

The public performances of both the Right to Live and Kallio movements were central in their prefigurative politics. It is noteworthy that both of these performances emphasized peacefulness and avoided conflicts as well as conventional ideologies such as anticapitalism. To the Kallio movement, this neutrality was (paradoxically) ideological whereas to Right to Live, it was more a necessity since asylum seekers were in a vulnerable position in several ways. However, it is reasonable to ask whether there are in civic groups characteristics that have been considered typical of the post-political era, such as avoiding explicit political ideologies.

Two very different pictures can be drawn out of the relationship between the activists in the two civic groups and local public officials, and the control of the use of urban space. On the one hand, there was the explicitly political Right to Live protest by racialized non-citizens that the police actively controlled and that was eventually evicted, questionably, based on safety reasons. On the other hand, there was the Kallio Block Party, organized mainly by white citizens, that looked like a non-political event and that had gained the public officials’ and the police’s trust and that had the freedom to act rather freely. One of the arguments in this research regarding the use of urban space is therefore that trust, or the lack thereof, was a relevant factor in the relationship between the activists and the public officials. Another reason to why the City of Helsinki was favorable to Kallio Block Party was that the event was perceived to enhance Helsinki’s reputation. This dissertation therefore also takes part in discussions concerning the use of urban space, emblematic to practicing democracy, arguing that while the action by white Finns that enhances the markets has gained more freedom, the action by those who are racialized on the one hand, or that politicizes the urban space on the other, is likely to face security measures by the police.