Valistuksesta vastuunottoon : tutkimus sosiokulttuurisesta innostamisesta, ehkäisevästä päihdetyöstä ja sen toteuttamisesta nuorten parissa

Abstract

Tutkimuksessa on tarkasteltu nuorten parissa tehtävää ehkäisevää päihdetyötä sosiaalipedagogisessa viitekehyksessä. Siinä on selvitetty yhteiskunnan muutosta modernista postmoderniin ja pohdittu sen merkitystä etenkin nuorten kannalta. Lisäksi teoreettisessa osuudessa on luotu katsaus niin kutsuttuun perinteiseen ehkäisevään päihdetyöhön. On etsitty vastauksia kysymykseen, miksi käytössä olevilla menetelmillä ei ole saavutettu asetettuja tavoitteita. Monissa tutkimuksissa syitä on perusteltu menetelmien valinnalla, että ne eivät vastaisi tarpeeseen tai ongelmakenttään, jonka 2000-luvun nuoret tuovat julki. Heille päihteiden käyttö ilmiönä on hyvin persoonakohtainen, joten suurille kuulijajoukoille suunnatut interventiot eivät vaikuta riittäviltä.

Tilalle tutkimus taijoaa sosiokulttuurisen innostamisen ideologiasta nousevaa välineistöä, josta löytyvät ne elementit, mitä asiantuntijat peräänkuuluttavat. Kyse on pohjimmiltaan systemaattisesta ja strategisesta suunnittelusta, jonka avulla prosessista pyritään samaan mahdollisimman dynaaminen ja tehokas. Sen saavuttamista tukee projektin luominen suhteessa nuorten arkipäivään, sen olosuhteisiin ja kulttuuriin sekä sieltä nouseviin tarpeisiin. Ydinkäsitteitä ovat osallistuminen, sosiaalinen kasvatus, vuorovaikutus, dialogisuus, yhteisöllisyys, elämänhallinta ja elämänlaatu. Tämä muodostaakin tutkimuksen teoreettisen keskiön.

Tutkimuksen empiirisessä osuudessa on haastateltu kolmen yhteisöllisen hankkeen osallistujia. Hankkeissa yhteisö oli rakentunut kolmella tavalla. Ylivieskassa yhteisön muodostivat nuorisotalon määrätyt nuoret. Vallinojalla yhteisö syntyi asuinlähiön muutaman kerrostalon asukkaista ja Pöytyän kuntayhtymässä yhteisö määriteltiin yhtäältä koko kuntayhtymäksi, toisaalta neljäksi itsenäiseksi kunnaksi. Sosiaalipedagogisesti aitoon yhteisöön löytyi viitteitä kultakin paikkakunnalta, vaikka ne eivät sitä puhtaasti edustaneetkaan. Tutkimuksessa on selvitetty, kuinka ehkäisevä päihdetyö paikallisissa hankkeissa on konstruoitu. Menetelmänä on käytetty teemahaastattelua ja analyysimenetelmänä teemoittelua. Sen avulla haastatteluaineistosta on olennaiseen teoreettiseen viitekehykseen tukeutuen pyritty nostamaan esiin tuloksia, jotka voisivat mahdollisesti palvella käytännöllisiä intressejä. Lisäksi aineistoa on vertailtu esitettyyn teoreettiseen ongelmaan.

Analysoidusta aineistosta nousi esiin sosiokulttuurisen innostamisen ja etenkin sen kuuman maailman kaltaisia piirteitä, jotka olivat leimaa-antavia hankkeille. Paikkakunnilla ehkäisevää päihdetyötä tehtiin asukas-, lapsi- tai nuorilähtöisesti siten, että määritellyssä joukossa ihmisiä syntyneestä ongelmasta tai epäkohdasta ryhdyttiin rakentamaan pysyvään elämänlaadun muutokseen tähtäävää projektia. Käytännössä se tehtiin eri tahojen yhteistyönä siten, että vastuu oli jaettu kaikille osallisille. Hankkeissa painottuivat etenkin elämäkaariajattelu, osallisuuden kokeminen, paremman huomisen luominen, mielekäs ja vastuullinen tekeminen sekä työn jatkuva arviointi sen laadulliseksi parantamiseksi.

Tutkituissa hankkeissa oltiin tehty täysin yhtäpitävä havainto tutkijoiden kanssa. Käytössä olevat keinot eivät ole riittäviä, vaan on keksittävä jotakin uutta. Perehtymättä teoriaan hankkeissa oli tavoitettu hyvin paljon yhtäläisyyksiä sosiaalipedagogisen viitekehyksen kanssa. Voidaan siis tehdä tulkinta, että arjesta nousee tarve juuri tämän tyyppisten menetelmien soveltamiseen. Kun ajatusta jalostetaan suunnitelluksi projektikokonaisuudeksi, voidaan ehkäisevää päihdetyötä ryhtyä kehittämään strategisen suunnittelun pohjalta sellaiseksi kuin postmodernin yhteiskunnan monimutkaiset ongelmat vaativat auetakseen.