Menetetyn velkapääoman vähennyskelpoisuus tuloverolaissa

Abstract

Varoja voidaan lainata avustustarkoituksessa esimerkiksi perheenjäsenelle tai lainauksella voidaan tavoitella tuottoa pääomalle. Varojen lainaamiseen liittyy myös aina riskejä, joista tyypillisin on velallisen ajautuminen maksukyvyttömäksi. Jos velaksi annolla on tavoiteltu tuottoa velkapääomalle, olisi loogista, että velkapääoman menetys voitaisiin vähentää velkojan verotuksessa. Vähennyskelpoisuudelle on kuitenkin useita edellytyksiä, eikä velkapääoman menetyksen verokohtelu ole selvää tuloverolain mukaisessa verotuksessa. Siksi tämän tutkielman aiheena on velkapääoman menetyksen vähennyskelpoisuus tuloverolaissa. Tutkimuskysymyksiä tässä tutkielmassa on kaksi, sillä velkapääoman menetys voi tulla vähennettäväksi kahden eri säännöksen perusteella. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen tarkoituksena on selvittää, millä edellytyksin velkapääoman menetys on TVL 54 §:n 1 momentin mukaisesti vähennyskelpoinen tulonhankkimismenona. Toisen tutkimuskysymyksen tarkoituksena on selvittää, millä edellytyksin velkakirjaan perustuvan saamisoikeuden arvonmenetys rinnastuu TVL 50 §:n 3 momentin 2 kohdan mukaisesti luovutustappioon. Tutkielman tarkoituksena on tulkita ja systematisoida velkapääoman menetysten vähennyskelpoisuuteen liittyvää voimassa olevaa oikeutta, joten tämän tutkimuksen menetelmänä käytetään lainoppia.

Tässä tutkimuksessa on havaittu, että velkapääoman menetyksen vähennyskelpoisuuteen tuloverolaissa liittyy useita eri tulkintaongelmia. Ensimmäinen näistä sisältyy jo menetyksen käsitteeseen. Menetyksen käsitettä ei ole määritelty tuloverolaissa, eikä sitä mainita kuin TVL 50 §:n 3 momentin 2 kohdassa, jonka mukaan arvopaperin arvonmenetys rinnastuu luovutustappioon. Aiemmassa tutkimuksessa on pohdittu, mikä merkitys menetyksen käsitteellä on tuloverolain tulkinnassa ja ovatko menetykset ylipäätään vähennyskelpoisia tuloverolain mukaisessa verotuksessa. Myös tässä tutkielmassa muodostetaan kanta edellä mainittuun tulkintaongelmaan. Toinen tulkintaongelma liittyy velkakirjan käsitteeseen, sillä sitä ei myöskään olla määritelty tuloverolaissa. Siviilioikeudessa velkakirjat on jaoteltu tavallisiin ja juokseviin, joista jälkimmäisiä pidetään myös arvopapereina. Tässä tutkielmassa on esitetty, että tuloverolain mukainen velkakirjan käsite on sama kuin siviilioikeudessa, jonka vuoksi TVL 50 §:n 3 momentin 2 kohta soveltuu vain juoksevan velkakirjan arvonmenetykseen.

Tutkielmassa on havaittu, että keskeisenä edellytyksenä velkapääoman menetyksen vähennyskelpoisuudelle on se, että velka on annettu tulonhankkimistarkoituksessa. Tässä tutkielmassa on esitetty erilaisia kriteerejä, joiden avulla voidaan arvioida velkojan tarkoitusta. Näitä ovat esimerkiksi koron markkinaehtoisuus, velan takaisinmaksuaika ja velkojan intressiyhteys velalliseen. Tutkielmassa on kuitenkin havaittu, että tulonhankkimistarkoitusta on arvioitava tapauskohtaisesti.

Myös menetyksen jaksottamiseen liittyviä kysymyksiä on käsitelty tässä tutkielmassa. Tässä tutkielmassa on havaittu, että menetyksen on oltava lopullinen, jotta se voi tulla kummankaan säännöksen perusteella vähennyskelpoiseksi. Tutkielmassa esitetyn perusteella on todettu, että lopullisuuden vaatimus tuloverolaissa on tiukka. Tämä tarkoittaa sitä, että velan on jonkin oikeustoimen toteutumisen vuoksi lakattava olemasta, jotta sen menetys voi tulla vähennyskelpoiseksi. Näitä oikeustoimia ovat esimerkiksi velallisena olleen oikeushenkilön konkurssi tai velkasaneeraus, velan anteeksianto ja velan vanheneminen.

Vaikka tämän tutkielman menetelmänä onkin lainoppi, on tässä tutkielmassa osoitettu myös laissa olevia aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Tämän tutkielman perusteella voidaan todeta, että puutteellisen lainsäädännön vuoksi menetysten verokohteluun liittyy useita epäselvyyksiä. Tutkielman johtopäätöksissä on esitetty, mitä seurauksia tämänhetkinen oikeustila voi aiheuttaa.