Sanankuulijasta sananselittäjäksi : Suomen evankelis-luterilaisen kirkon saarnalupatutkinto rakentuvassa kansalaisyhteiskunnassa 1870–1923
Sopanen, Matleena (2023)
Sopanen, Matleena
Tampere University
2023
Historian tohtoriohjelma - Doctoral Programme in History
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2023-09-15
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-3002-6
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-3002-6
Tiivistelmä
Tutkin väitöskirjassani kansalaisyhteiskunnan muuttuvaa uskonnollista kenttää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon saarnalupatutkintojärjestelmän kautta. Vuoden 1869 kirkkolain mukaan piispa ja tuomiokapituli saivat antaa kristillismieliselle ja hyvämaineiselle maallikolle luvan ottaa osaa seurakunnan saarna- ja opetustoimeen. Saarnaluvan anominen oli mahdollista ainoastaan miehille. Hakijoiden osaamista testattiin suullisin ja kirjallisin kokein, ja kokeissa menestyneet saivat saarnalupakirjan. Tutkinnon suorittaneilla oli astetta laajemmat toimivaltuudet kuin muilla maallikoilla. Saarnaluvan saaneet miehet saivat pitää sanajumalanpalveluksia, saarnata kirkossa ja avustaa pappia esimerkiksi rippikoulunopetuksessa. Julkinen julistaminen ei edellyttänyt saarnalupaa, eivätkä kaikki maassa vaikuttaneet maallikkosaarnaajat sitä tavoitelleetkaan. Tuomiokapitulilta ja luterilaiselta kirkolta saatu tunnustus saattoi kuitenkin avata maallikolle ovia niin paikallisseurakuntien työssä kuin kristillisellä yhdistyskentällä. Uskonnollisiin hakumotiiveihin sekoittui myös esimerkiksi taloudellisia sekä vaikutusvaltaa ja työllistymistä koskevia vaikuttimia.
Saarnalupatutkintojärjestelmä otettiin käyttöön kasvavan uskonnollisen pluralismin aikana. Vahvistaessaan maallikoiden oikeutta saarnata ja selittää Jumalan sanaa kirkkolain tasolla lainsäätäjät olivat pyrkineet vastaamaan vanhojen herätysliikkeiden toiveisiin sekä liberaalin ajan ihanteisiin. Tutkintojärjestelmästä tuli kuitenkin myös keino asettaa maallikkosaarnaajatoimelle rajoja. Tuomiokapitulit pyrkivät valitsemaan maallikkosaarnaajiksi mielivien joukosta miehiä, jotka olivat taidoiltaan ja opillisilta käsityksiltään seurakuntatyöhön tai kirkolliseen yhdistystoimintaan sopivia. Saarnalupatutkinnon suorittaneet olivat tuomiokapitulien valvonnassa. Tarvittaessa saarnalupa voitiin ottaa pois, jos sen haltija saarnasi kirkon näkökulmasta väärin tai käyttäytyi saarnaajalle sopimattomalla tavalla.
Uskonnon muuttuvia muotoja tutkiessani hyödynnän ’eletyn uskonnon’ käsitettä (lived religion). Eletyn uskonnon tutkijat ovat kiinnostuneita uskonnon jokapäiväisistä ilmenemismuodoista. Käsitteen avulla voidaan tutkia uskonnon näkymistä sekä normatiivisella että institutionaalisella tasolla. Saarnaluvan saaneiden miesten toimintaa ohjasivat kirkkolaki sekä tuomiokapitulien antamat ohjeet ja säädökset. Käytännössä saarnaajien työnkuvaan vaikuttivat myös paikallisyhteisöjen tarpeet ja maallikkosaarnaajan saama vastaanotto. Tutkimukseni kytkeytyy post-sekulaariin tutkimuskenttään. Post-sekulaarin tutkijat suhtautuvat kriittisesti 1960- ja 1970-luvuilla syntyneeseen sekularisaatioteoriaan, jonka mukaan uskonnon yhteiskunnallinen merkitys ja näkyvyys pienenee modernisaation myötä. Post-sekulaarin tutkimuksessa maallistumista pyritään tarkastelemaan ilmiönä, joka saa erilaisissa ympäristöissä, ajoissa ja yhteiskunnan eri alueilla vaihtelevia muotoja. Sekularisaatio voi näkyä rakenteiden, käytäntöjen tai instituutioiden tasolla. Tutkimani ajanjakson aikana evankelis-luterilaisen kirkon asema muuttui, kun esimerkiksi seurakunnille aiemmin kuuluneita vastuualueita siirrettiin kuntien vastuulle. Uskonnollisen kentän pluralisaatio, vaatimukset uskonnonvapaudesta sekä kirkon ja valtion erottamisesta kertovat nekin yhteiskunnan asteittaisesta maallistumisesta. Uskonto ei kuitenkaan menettänyt merkitystään tai kadonnut julkisesta keskustelusta – tämän myös maallikkosaarnaajista käydyt, vuosikymmeniä kestäneet keskustelut osoittavat.
Sovellan tutkimuksessani Michel Foucault’n valtaa koskevia ajatuksia. Foucault’n mukaan valta ei ole staattinen määre, vaan valtasuhteet rakentuvat aina vuorovaikutuksessa ja ovat alttiita myös nopeille muutoksille. Valtasuhteet tulevat näkyviksi eri tavoin. Ne kiinnittyvät samanaikaisesti tilanteeseen, ihmisten välisiin suhteisiin ja historialliseen kontekstiin. Väitöskirjassani tarkastelen saarnaluvan hakijoiden, pappien ja seurakuntalaisten välisiä valtasuhteita tekojen ja vastareaktioiden sarjana (actions upon actions). Valta ilmenee myös hallintana eli pyrkimyksenä ohjata ihmisiä ja näiden osaamista toivottuun suuntaan sekä vakiintuneina, historiallisesti rakentuneina vallankäytön muotoina. Tutkimuksessani hallintaa edustavat esimerkiksi kirkon pyrkimykset valvoa ja rajoittaa maallikkosaarnaajien toimintaa, vakiintunutta vallankäyttöä taas luterilaisen huoneentaulun maailma, jossa jokaisella yhteiskunnan jäsenellä oli ennalta määrätty, Jumalan asettama paikkansa.
Valtasuhteet ja kieli kytkeytyvät Foucault’n ajattelussa toisiinsa. Puhe- ja ajattelutavat muokkaavat maailman hahmottamisen tapoja. Tarkastelen maallikkosaarnaajista ja saarnalupatutkinnosta käytyjä aikalaiskeskusteluja diskurssintutkimuksen metodilla. Olen määrittänyt lähdeaineistoni pohjalta neljä diskurssia, joiden puitteissa maallikkosaarnaajatointa pyrittiin sekä vastustamaan että legitimoimaan. Kutsudiskurssin sisällä keskusteltiin siitä, kenellä oli oikeus saarnata julkisesti. Tasaveroisuusdiskurssi korosti maallikoiden ja pappien samanarvoisuutta kristittyinä. Soveltuvuusdiskurssissa pohdittiin maallikoiden sopivuutta julkiseen saarna- ja opetustoimeen. Tarve- diskurssissa maallikkosaarnaajien vaikutusta punnittiin seurakuntien, kirkon ja yhteis- kunnan vaihtelevien tarpeiden näkökulmasta. Diskursseihin tarttuivat ja ottivat osaa sekä papit että maallikot.
Tutkimuksessani on sekä kollektiivibiografian että prosopografian elementtejä: tutkin saarnaluvan hakijoita joukkona ja yksilöinä. Tutkimukseni yhteydessä julkaistava pienoismatrikkeli pitää sisällään kaikkien saarnalupaa vuosina 1870–1923 hakeneiden miesten perustiedot. Tietokannan kokoaminen on mahdollistanut kvalitatiivisten ja kvantitatiivisten analyysien tekemisen. Hakijakunnan koon ja koostumuksen sekä tutkintojärjestelmän perusteiden selvittäminen on tärkeä tutkimustulos, sillä saarnalupatutkintoa on tutkittu vielä suhteellisen vähän.
Kansalaisyhteiskunnan muuttuvalla uskonnollisella kentällä saarnaluvan hakijat saivat ristiriitaisen vastaanoton. Etenkin pappispulasta kärsivissä seurakunnissa sekä kaukana kirkkorakennuksesta sijaitsevilla syrjäseuduilla maallikkosaarnaajille oli tarvetta. Saarnalupatutkinnon suorittaneet auttoivat kirkkoa ylläpitämään perinteisiä toimintamuotojaan muuttuvissa olosuhteissa. Saarnaluvan hakijat ajattelivat olevansa kykeneviä astumaan sanankuulijan roolista sananselittäjäksi, mutta moni mielsi saarna- ja opetustoimen nimenomaan papin vastuualueeksi, johon maallikko sai tarttua vain poikkeustilanteissa. Papin ja maallikon työnjakoa koskevat käsitykset eivät siis murtuneet tutkimani ajanjakson aikana, mutta tarvittaessa ne taipuivat.
Saarnalupatutkintojärjestelmä otettiin käyttöön kasvavan uskonnollisen pluralismin aikana. Vahvistaessaan maallikoiden oikeutta saarnata ja selittää Jumalan sanaa kirkkolain tasolla lainsäätäjät olivat pyrkineet vastaamaan vanhojen herätysliikkeiden toiveisiin sekä liberaalin ajan ihanteisiin. Tutkintojärjestelmästä tuli kuitenkin myös keino asettaa maallikkosaarnaajatoimelle rajoja. Tuomiokapitulit pyrkivät valitsemaan maallikkosaarnaajiksi mielivien joukosta miehiä, jotka olivat taidoiltaan ja opillisilta käsityksiltään seurakuntatyöhön tai kirkolliseen yhdistystoimintaan sopivia. Saarnalupatutkinnon suorittaneet olivat tuomiokapitulien valvonnassa. Tarvittaessa saarnalupa voitiin ottaa pois, jos sen haltija saarnasi kirkon näkökulmasta väärin tai käyttäytyi saarnaajalle sopimattomalla tavalla.
Uskonnon muuttuvia muotoja tutkiessani hyödynnän ’eletyn uskonnon’ käsitettä (lived religion). Eletyn uskonnon tutkijat ovat kiinnostuneita uskonnon jokapäiväisistä ilmenemismuodoista. Käsitteen avulla voidaan tutkia uskonnon näkymistä sekä normatiivisella että institutionaalisella tasolla. Saarnaluvan saaneiden miesten toimintaa ohjasivat kirkkolaki sekä tuomiokapitulien antamat ohjeet ja säädökset. Käytännössä saarnaajien työnkuvaan vaikuttivat myös paikallisyhteisöjen tarpeet ja maallikkosaarnaajan saama vastaanotto. Tutkimukseni kytkeytyy post-sekulaariin tutkimuskenttään. Post-sekulaarin tutkijat suhtautuvat kriittisesti 1960- ja 1970-luvuilla syntyneeseen sekularisaatioteoriaan, jonka mukaan uskonnon yhteiskunnallinen merkitys ja näkyvyys pienenee modernisaation myötä. Post-sekulaarin tutkimuksessa maallistumista pyritään tarkastelemaan ilmiönä, joka saa erilaisissa ympäristöissä, ajoissa ja yhteiskunnan eri alueilla vaihtelevia muotoja. Sekularisaatio voi näkyä rakenteiden, käytäntöjen tai instituutioiden tasolla. Tutkimani ajanjakson aikana evankelis-luterilaisen kirkon asema muuttui, kun esimerkiksi seurakunnille aiemmin kuuluneita vastuualueita siirrettiin kuntien vastuulle. Uskonnollisen kentän pluralisaatio, vaatimukset uskonnonvapaudesta sekä kirkon ja valtion erottamisesta kertovat nekin yhteiskunnan asteittaisesta maallistumisesta. Uskonto ei kuitenkaan menettänyt merkitystään tai kadonnut julkisesta keskustelusta – tämän myös maallikkosaarnaajista käydyt, vuosikymmeniä kestäneet keskustelut osoittavat.
Sovellan tutkimuksessani Michel Foucault’n valtaa koskevia ajatuksia. Foucault’n mukaan valta ei ole staattinen määre, vaan valtasuhteet rakentuvat aina vuorovaikutuksessa ja ovat alttiita myös nopeille muutoksille. Valtasuhteet tulevat näkyviksi eri tavoin. Ne kiinnittyvät samanaikaisesti tilanteeseen, ihmisten välisiin suhteisiin ja historialliseen kontekstiin. Väitöskirjassani tarkastelen saarnaluvan hakijoiden, pappien ja seurakuntalaisten välisiä valtasuhteita tekojen ja vastareaktioiden sarjana (actions upon actions). Valta ilmenee myös hallintana eli pyrkimyksenä ohjata ihmisiä ja näiden osaamista toivottuun suuntaan sekä vakiintuneina, historiallisesti rakentuneina vallankäytön muotoina. Tutkimuksessani hallintaa edustavat esimerkiksi kirkon pyrkimykset valvoa ja rajoittaa maallikkosaarnaajien toimintaa, vakiintunutta vallankäyttöä taas luterilaisen huoneentaulun maailma, jossa jokaisella yhteiskunnan jäsenellä oli ennalta määrätty, Jumalan asettama paikkansa.
Valtasuhteet ja kieli kytkeytyvät Foucault’n ajattelussa toisiinsa. Puhe- ja ajattelutavat muokkaavat maailman hahmottamisen tapoja. Tarkastelen maallikkosaarnaajista ja saarnalupatutkinnosta käytyjä aikalaiskeskusteluja diskurssintutkimuksen metodilla. Olen määrittänyt lähdeaineistoni pohjalta neljä diskurssia, joiden puitteissa maallikkosaarnaajatointa pyrittiin sekä vastustamaan että legitimoimaan. Kutsudiskurssin sisällä keskusteltiin siitä, kenellä oli oikeus saarnata julkisesti. Tasaveroisuusdiskurssi korosti maallikoiden ja pappien samanarvoisuutta kristittyinä. Soveltuvuusdiskurssissa pohdittiin maallikoiden sopivuutta julkiseen saarna- ja opetustoimeen. Tarve- diskurssissa maallikkosaarnaajien vaikutusta punnittiin seurakuntien, kirkon ja yhteis- kunnan vaihtelevien tarpeiden näkökulmasta. Diskursseihin tarttuivat ja ottivat osaa sekä papit että maallikot.
Tutkimuksessani on sekä kollektiivibiografian että prosopografian elementtejä: tutkin saarnaluvan hakijoita joukkona ja yksilöinä. Tutkimukseni yhteydessä julkaistava pienoismatrikkeli pitää sisällään kaikkien saarnalupaa vuosina 1870–1923 hakeneiden miesten perustiedot. Tietokannan kokoaminen on mahdollistanut kvalitatiivisten ja kvantitatiivisten analyysien tekemisen. Hakijakunnan koon ja koostumuksen sekä tutkintojärjestelmän perusteiden selvittäminen on tärkeä tutkimustulos, sillä saarnalupatutkintoa on tutkittu vielä suhteellisen vähän.
Kansalaisyhteiskunnan muuttuvalla uskonnollisella kentällä saarnaluvan hakijat saivat ristiriitaisen vastaanoton. Etenkin pappispulasta kärsivissä seurakunnissa sekä kaukana kirkkorakennuksesta sijaitsevilla syrjäseuduilla maallikkosaarnaajille oli tarvetta. Saarnalupatutkinnon suorittaneet auttoivat kirkkoa ylläpitämään perinteisiä toimintamuotojaan muuttuvissa olosuhteissa. Saarnaluvan hakijat ajattelivat olevansa kykeneviä astumaan sanankuulijan roolista sananselittäjäksi, mutta moni mielsi saarna- ja opetustoimen nimenomaan papin vastuualueeksi, johon maallikko sai tarttua vain poikkeustilanteissa. Papin ja maallikon työnjakoa koskevat käsitykset eivät siis murtuneet tutkimani ajanjakson aikana, mutta tarvittaessa ne taipuivat.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4944]