”Aina on valoa, aina on toivoa” : Oikeus elämään ja terveyteen tahdosta riippumattomaan hoitoon määräämisen taustalla

Abstract

Suomen perustuslaissa taataan jokaiselle oikeus yhdenvertaisuuteen, itsemääräämisoikeuden kunnioittamiseen, henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen. Suomi on sitoutunut noudattamaan näitä perus- ja ihmisoikeuksia myös kansainvälisin sopimuksin. Tietyissä tilanteissa edellä esitettyjen oikeuksien kanssa voi kuitenkin muodostua ristiriita suhteessa jokaisen perusoikeutena turvattuun elämään, välttämättömään huolenpitoon ja mielenterveyteen, jolloin näitä suojellakseen voidaan muita yksilön perusoikeuksia joutua rajoittamaan tarkoin määritellyin edellytyksin. Näin on kyse esimerkiksi mielenterveyslain mukaisessa tahdosta riippumattomassa hoidossa, jossa perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen on tarpeen henkilön itsensä tai muiden henkilöiden suojelemiseksi. Kyse on käytännössä siis punninnasta yksilön vapauden ja koskemattomuuden, sekä tämän hoidon tarpeensa ja viime kädessä hänen oikeutensa elämään välillä.

Aiheesta on tehty tutkimusta kiinnittäen huomiota tahdosta riippumattoman hoidon oikeusturvaan sekä sen negatiivisiin puoliin. Koska kyseessä on merkittävä puuttuminen yksilön perusoikeuksiin, on sillä kuitenkin oltava hyvin painavat syyt ja tavoitteet taustalla, eikä laajempaa koontia ja tutkimusta tästä näkökulmasta ole juurikaan tehty. Tästä syystä on hyvä tehdä katsaus siihen, miksi näin voimakas oikeus puuttua yksilön itsemääräämisoikeuteen ja vapauteen on mahdollista ja mitkä lainsäädännölliset ja eettiset näkökulmat sitä puoltavat.

Mielenterveyden häiriöistä kärsivät voivat kokea voimakkaita aiheettomia toivottomuuden, tarpeettomuuden tunteita ja itsemurha-ajatuksia, jolloin avun tarve on suurimmillaan. Otsikko ”aina on valoa, aina on toivoa” toimi yhtenä vuoden 2022 mielenterveysviikon teemalauseena, jonka taustalla on ajatus siitä, että vaikeatkin hetket ovat rajallisia ja väliaikaisia. Tämän takia tutkielmassa haluttiin käsitellä tahdosta riippumattoman hoidon roolia yhteiskunnan hyvinvoinnin edistämisessä ja mielen sairauksista parantumisessa: aina on toivoa, aina on valoa ja jokaisella on oikeus saada apua.

Tutkielma keskittyy pitkälti voimassa olevan lainsäädännön tulkintaan, mutta koska kyseessä on yhteiskunnallisesti tärkeä aihe, käsitellään siinä myös eettisiä ja arvoperusteisia näkökulmia, jotka ovat pakkohoidon oikeutuksen taustalla. Tutkielmassa käydään läpi mielenterveyslaissa määriteltyjä tahdosta riippumattoman hoidon edellytyksiä, hoitoon määräämisen nelivaiheista prosessia sekä sen taustalla olevia valtion velvoitteita ja tärkeimpiä kansallisia ja kansainvälisiä säännöksiä, joilla tahdosta riippumaton hoito katsotaan oikeutetuksi. Käsiteltävänä on myös reilu kymmenen vuotta sitten pinnalla ollut keskustelu ja siitä seurannut lainsäädäntöuudistus liittyen ns. keikkalääkäreiden oikeuksiin tehdä tarkkailulähetteitä. Lisäksi tutkielmassa perehdytään poliisin mielenterveyslain nojalla antamaan virka-apuun, siihen liittyvään vuoden takaiseen soveltamiskäytännön epäselvyyteen ja tästä seuranneeseen eduskunnan oikeusasiamiehen Poliisihallitukselle antamaan huomautukseen.

Yhtenä käsiteltävänä aiheena on tahdosta riippumattoman hoidon edellytyksenä olevan psykoosin vaatimuksen mahdollinen keventäminen, jota on valmisteltu myös ministeriötasolla. Suomessa psykoosin ollessa pakkohoitoon määräämisen edellytyksenä, on tämä Norjaan ja Ruotsiin verrattuna varsin tiukka vaatimus ja rajoittaa hoitoon määräämisen kohdeväestön pieneksi. Esimerkiksi itsemurhien ehkäisyn kannalta arvioituna vain harva vakavaa masennushäiriötä sairastava täyttää psykoosin kriteerit, ja vaikka hoito tällöin olisikin lääketieteellisesti perusteltua, juridiset edellytykset eivät kuitenkaan täyty.