Monni Himarin teos Erältä, eräistä feministisenä eräkirjana
Kallio, Erika (2023)
Kallio, Erika
2023
Kirjallisuustieteen maisteriohjelma - Master´s Programme in Literary Studies
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2023-06-19
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202306056535
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202306056535
Tiivistelmä
Tutkielmassani tarkastelen, miten Monni Himarin eräaiheisista lastuista koostuva teos Eräiltä, eräistä (2020) rakentuu feministiseksi eräkirjaksi. Tutkin teoksen eränkävijän representaatiota, päähenkilön tekemää (mielen)matkaa ja kalastusta suhteessa suomalaisen eräkirjallisuuden lajissa ja eräkulttuurissa vallinneisiin patriarkaalisiin ihanteisiin, rooleihin ja asetelmiin. Lisäksi tarkastelen teoksen naisäänisen minäkerronnan ideologista sävyä kiinnittämällä huomioni arvomaailmaa ja näkökantoja ilmentäviin kerrontakäytänteisiin sekä kielikuviin. Tavoitteeni on osoittaa, miten teos asettuu suomalaisen eräkirjallisuuden kentälle tavalla, joka samalla haastaa sen maskuliinista ja miesvaltaista jäännettä.
Tutkielmani kannalta tärkeä lähtökohta on lajiteoria. Ymmärrän kirjallisuudenlajin Alastair Fowlerin tapaan alati muuttuvana käsitteenä, mitä vasten rakentuu myös olennaisin tutkimuskysymykseni siitä, missä määrin Himarin teos tuo eräkirjallisuuteen jotain uutta. Suomalaisen eräkirjallisuuden lajin määrittelyssä tukeudun pääosin Markku Variksen teokseen Ikävä erätön ilta: suomalainen eräkirjallisuus (2003), joka antaa toistaiseksi kattavimman näkemyksen kyseisen kirjallisuudenlajin luonteesta ja kehityksestä. Koska eräkirjallisuuden naiskuvaa on tutkittu verrattain vähän, koen tarpeelliseksi tuoda sen määrittelyn tueksi esimerkkejä aiemmasta eräkirjallisuudesta. Tavoitteeni on paitsi tutkia Himarin teoksen kytkeytymistä eräkirjallisuuden lajiin, myös tuoda esiin aiempaa naisäänistä eräkirjallisuutta. Toinen tutkielmani kannalta olennainen teoria rakentuu äänen käsitteen ympärille. Nojaan Susan Lanserin feministisen kertomusteorian näkemykseen äänestä, joka muodostuu paitsi kerrontakäytänteissä myös yhteiskunnallisessa kontekstissa. Lanserin äänen tasoja (tekijällinen, omakohtainen ja yhteisöllinen ääni) soveltaen tarkastelen Himarin mi-näkerronnan naisäänisyyttä, ja pyrin osoittamaan siihen kirjoittautuneen feministisen ideologian. Lisäksi tutkielmaani värittää kauttaaltaan vahvasti myös tätä ideologiaa välittävän kielikuvallisuuden analysointi, jossa keskityn erityisesti naista ja luontoa rinnastaviin metaforiin.
Analyysini mukaan Monni Himarin eräkirjaa voi luonnehtia feministiseksi eräkirjaksi kahdesta syystä. Ensinnäkin jo teoksen ensimmäinen lastu esittelee lastuissa seikkailevan päähenkilön naisena. Eränaisen äänellä kertova minä tuo itseironisesti esiin stereotypian naisesta taitamattomana eränkävijänä, minkä retorisuus konkretisoituu, kun eränainen selviytyy luonnon vaikeuksista. Tulen leviämisen tulkitsen rinnastuvan seksuaalisymboliikkaan, minkä näen kuvana eränaisen kapeasta roolista vapautumiselle. Vaikka lastu toistaa kuvaa eränkävijän maskuliinisuudesta, eränkävijän naiseus onnistuu myös haastamaan perinteistä eränmiehen kuvastoa. Toiseksi eränaisen mielenmatka luonnossa ja saalistuskuvaukset, joissa hahmottuu teema rakkaudesta, haastavat eräkirjallisuuden prototyyppistä asetelmaa, jossa erämies on toimija ja nai-nen saaliiseen vertautuva katseen ja halun alainen objekti. Vaikka Himarin teoksen eränainen toisaalta asettaa itsensä objektin rooliin samaistuessaan kaloihin, asetelma kääntyy lopulta päälaelleen, kun eränainen saa elämänsä saaliin: lohimiehen. Teoksen feministinen sävy elää paitsi tällaisessa tavassa esittää eränkävijätoimija naisena ja (mies)saaliin saavana kalastajana, se näkyy myös siinä, miten teoksen kokonaisuudessa hahmottuva rakkaustarina jätetään miehen rakkauteen sidotun onnellisen lopun sijaan keskeneräiseksi tavalla, jossa teitä onneen on rakkauden lisäksi toinenkin: ulapan takana siintävät uudet mahdollisuudet. Lisäksi viimeisessä käsittelyluvussa osoitan Lanserin singulaarisen äänen teoriaa soveltaen, että teoksen minäkerronnassa elää paikoin hyvin vahvasti kantaaottava sävy, minkä voi nähdä yhteisöllisenä äänitorvena tasa-arvoisemman eräkulttuurin puolesta. Tämän kantaaottavan sävyn kuvaksi nousee paitsi eränaisen vertautuminen virpovaan (pääsiäis)noitaan, hahmoon, jota on feministisessäkin retoriikassa hyödynnetty patriarkaattia kapinoivan naisen symbolina, myös virpomislorun taakse tärkeilevästi asettuviin pajunkissoihin, joiden tulkitsen kuvastavan eränaisen sanomaa jakavien joukkoa.
Tutkielmani kannalta tärkeä lähtökohta on lajiteoria. Ymmärrän kirjallisuudenlajin Alastair Fowlerin tapaan alati muuttuvana käsitteenä, mitä vasten rakentuu myös olennaisin tutkimuskysymykseni siitä, missä määrin Himarin teos tuo eräkirjallisuuteen jotain uutta. Suomalaisen eräkirjallisuuden lajin määrittelyssä tukeudun pääosin Markku Variksen teokseen Ikävä erätön ilta: suomalainen eräkirjallisuus (2003), joka antaa toistaiseksi kattavimman näkemyksen kyseisen kirjallisuudenlajin luonteesta ja kehityksestä. Koska eräkirjallisuuden naiskuvaa on tutkittu verrattain vähän, koen tarpeelliseksi tuoda sen määrittelyn tueksi esimerkkejä aiemmasta eräkirjallisuudesta. Tavoitteeni on paitsi tutkia Himarin teoksen kytkeytymistä eräkirjallisuuden lajiin, myös tuoda esiin aiempaa naisäänistä eräkirjallisuutta. Toinen tutkielmani kannalta olennainen teoria rakentuu äänen käsitteen ympärille. Nojaan Susan Lanserin feministisen kertomusteorian näkemykseen äänestä, joka muodostuu paitsi kerrontakäytänteissä myös yhteiskunnallisessa kontekstissa. Lanserin äänen tasoja (tekijällinen, omakohtainen ja yhteisöllinen ääni) soveltaen tarkastelen Himarin mi-näkerronnan naisäänisyyttä, ja pyrin osoittamaan siihen kirjoittautuneen feministisen ideologian. Lisäksi tutkielmaani värittää kauttaaltaan vahvasti myös tätä ideologiaa välittävän kielikuvallisuuden analysointi, jossa keskityn erityisesti naista ja luontoa rinnastaviin metaforiin.
Analyysini mukaan Monni Himarin eräkirjaa voi luonnehtia feministiseksi eräkirjaksi kahdesta syystä. Ensinnäkin jo teoksen ensimmäinen lastu esittelee lastuissa seikkailevan päähenkilön naisena. Eränaisen äänellä kertova minä tuo itseironisesti esiin stereotypian naisesta taitamattomana eränkävijänä, minkä retorisuus konkretisoituu, kun eränainen selviytyy luonnon vaikeuksista. Tulen leviämisen tulkitsen rinnastuvan seksuaalisymboliikkaan, minkä näen kuvana eränaisen kapeasta roolista vapautumiselle. Vaikka lastu toistaa kuvaa eränkävijän maskuliinisuudesta, eränkävijän naiseus onnistuu myös haastamaan perinteistä eränmiehen kuvastoa. Toiseksi eränaisen mielenmatka luonnossa ja saalistuskuvaukset, joissa hahmottuu teema rakkaudesta, haastavat eräkirjallisuuden prototyyppistä asetelmaa, jossa erämies on toimija ja nai-nen saaliiseen vertautuva katseen ja halun alainen objekti. Vaikka Himarin teoksen eränainen toisaalta asettaa itsensä objektin rooliin samaistuessaan kaloihin, asetelma kääntyy lopulta päälaelleen, kun eränainen saa elämänsä saaliin: lohimiehen. Teoksen feministinen sävy elää paitsi tällaisessa tavassa esittää eränkävijätoimija naisena ja (mies)saaliin saavana kalastajana, se näkyy myös siinä, miten teoksen kokonaisuudessa hahmottuva rakkaustarina jätetään miehen rakkauteen sidotun onnellisen lopun sijaan keskeneräiseksi tavalla, jossa teitä onneen on rakkauden lisäksi toinenkin: ulapan takana siintävät uudet mahdollisuudet. Lisäksi viimeisessä käsittelyluvussa osoitan Lanserin singulaarisen äänen teoriaa soveltaen, että teoksen minäkerronnassa elää paikoin hyvin vahvasti kantaaottava sävy, minkä voi nähdä yhteisöllisenä äänitorvena tasa-arvoisemman eräkulttuurin puolesta. Tämän kantaaottavan sävyn kuvaksi nousee paitsi eränaisen vertautuminen virpovaan (pääsiäis)noitaan, hahmoon, jota on feministisessäkin retoriikassa hyödynnetty patriarkaattia kapinoivan naisen symbolina, myös virpomislorun taakse tärkeilevästi asettuviin pajunkissoihin, joiden tulkitsen kuvastavan eränaisen sanomaa jakavien joukkoa.