"Asialliseen keskusteluun kuulumattomia ja sinänsä loukkaavia" : Loukkaavien ilmaisutapojen sääntelystä ja hiljennysvaikutuksesta hybridissä mediaympäristössä

Abstract

Demokratia edellyttää sananvapautta, joka mahdollistaa jokaisen osallistumisen julkiseen keskusteluun riippumatta mielipiteen yleisemmästä hyväksyttävyydestä. Sananvapaus ei kuitenkaan oikeuta mielipiteenilmaisuun toisen vapautta ja oikeuksia loukaten. Koska yksilöiden keskustelua ei ohjaa journalistisen julkaisutoiminnan tapaan ammattieettinen itsesääntely, vihapuhe, disinformaation leviäminen ja muut haitalliset viestinnän ilmiöt ovat tulleet julkisessa keskustelutilassa näkyvämmäksi. Tutkielmassa tarkastellaan valtion velvoitetta suojella häiriötöntä ja vapaata keskustelua moninaistuneessa viestintäympäristössä. Velvoitteena on paitsi säännellä sananvapaudesta yksilöiden välisissä suhteissa, myös turvata vapaus ilmaisuun. Sen pohjalta arvioidaan, voitaisiinko sosiaalisen median yhteisönormistolle antaa joukkotiedotusvälineiden itsesääntelyyn verrannollinen asema sääntelemällä alustojen vastuusta ihmisoikeusmyönteiseen sananvapaustulkintaan ja siten korottaa rikosoikeudellisen rangaistavuuden kynnystä loukkaavien ilmaisujen osalta.

Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa ymmärrystä mediaympäristön muutosten vaikutuksista sääntelyyn ja suhtautumiseen ilmaisutapojen ja joukkoviestinnän rikosoikeudelliseen sanktiointiin. Nykyisenkaltainen viestintäympäristö ei ole samaa tapaa säänneltävissä kuin joukkotiedotusvälineet. Sananvapauteen liittyvän sääntelyn ja periaatteiden tulisi kuitenkin olla universaalisti sovellettavissa ja perustua ensisijaisimmin yhteiskunnallisen keskustelun, arvostelun ja tiedonvälityksen suojaamiseen. Velvoitteiden laiminlyönnin seuraus voi olla hiljennysvaikutus. Hiljennysvaikutus tarkoittaa sananvapautta ennakollisesti estävää haitallista itsesensuuria, joka johtuu sanktioiden tai seuraamusten pelosta. Velvoite suojata viestinnän häiriöttömyyttä on aina viime kädessä valtiolla, vaikka toimijat viestintäkentällä ovat moninaistuneet.

Tutkimuksen metodi on kriittinen lainoppi. Tutkimuskysymyksiin vastaamiseksi systematisoidaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen joukkoviestintää ja loukkaavia ilmaisuja koskevaa ratkaisukäytäntöä laajentaen joukkotiedotusvälineiden ympärille muodostuneita tulkintalinjoja yksilöiden verkkoviestintään. Lisäksi tulkitaan, miten nykyinen kunnianloukkaussääntely vastaa ihmisoikeusvelvoitteita ja ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytäntöä. Itsesääntelyä ja yhteisönormistoa tarkastellaan siltä osin, kun on tarpeellista hahmottaa niiden yhteyttä ihmisoikeussääntelyyn ja roolia sananvapauden kontrollissa.

Tutkimuksen johtopäätöksenä todetaan, että valtion positiiviset velvollisuudet suojata ilmaisun ja tiedonvälityksen häiriöttömyyttä voisivat toteutua tehokkaimmin sääntelemällä alustojen asemasta ja vastuista, sillä vähäisiin, mutta haitallisiin ilmaisuihin puuttuminen rikosoikeudellisin keinoin on paitsi hidasta, usein liiallista. Sääntelyn tulisi kuitenkin nojata alustojen omaan päätäntävaltaan käyttösäännöistä siltä osin, ettei se aja alustoja liialliseen kontrollointiin sanktioiden pelossa. Yksilön loukkaamattomuutta on silti velvoite suojella myös oikeudellisin keinoin. Kunnianloukkaussääntely ei kuitenkaan vastaa nykyisellään verkkoympäristön olosuhteita. Tutkielmassa tarkastellun näkökulmasta kunnian suojaa tulisi tuoda lähemmäs vihapuheen tulkintaa, eli painottaa teon tahallisuutta ja tarkoituksellisuutta, ja ainoastaan halventavaksi, ei vahinkoa aiheuttaviksi, tulkittavien ilmaisujen rikosoikeudellisesta sääntelystä luopua.