”Saatan silloin olla jo mennyttä, kun sinä tämän saat”: Sodan kokemus suomalaisten lottien ja sairaanhoitajien kirjeissä vuosina 1939–1943

Abstract

Tämä tutkielma käsittelee talvi- ja jatkosodassa komennuksen saaneiden sairaanhoitajien ja lottien kokemusmaailmaa kirjeiden kautta. Tutkielmassa selvitän, miten eri komennustehtävissä palvelleet suomalaisnaiset kuvaavat elämäänsä ja sotakokemuksiaan vuosina 1939–1943 kirjoitetuissa kirjeissään. Tutkielmassa syvennytään siihen, millaisiin eri teemoihin naisten kokemukset ja elämä kietoutuvat sekä miten näihin teemoihin suhtauduttiin.

Tutkielman lähdeaineisto koostuu komennuksella olleiden sairaanhoitajien ja eri lottakomennustehtävissä työskennelleiden naisten kirjeistä, jotka ovat peräisin Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkistosta. Metodeina on hyödynnetty lähilukua ja temaattista analyysia. Sotakokemuksen ymmärtämiseksi perehdyn myös sotaa edeltävään aikaan ja sieltä periytyneisiin merkitysjärjestelmiin. Näin tutkielmassa avataan yksilön ja ympäristön välistä suhdetta, jonka kautta kirjeissä sanoitettu kokemusmaailma muodostuu.

Tutkielman analyysi rakentuu kolmesta eri teemasta, jotka nousevat naisten kirjeistä selkeimmin esille. Teemojen kautta tarkastelen tarkemmin naisten kokemuksia ja elämän rakentumista sotaolosuhteissa. Ensimmäiseksi syvennyn käsittelemään naisten kuvauksia komennuksen työnteosta sekä siihen suhtautumista. Esiin nousevat myös sotaväsymys ja lomien merkitys. Toisen teeman muodostavat naisten arkielämään vahvasti vaikuttaneet seikat: kuoleman läsnäolo, komennuksen ympäristö sekä vapaa-ajan toiminta. Viimeisenä pohdin sota-ajan sukupuolikulttuurin merkitystä naisten kokemusmaailmassa.

Kirjeiden perusteella voi todeta, että tutkielman naisten sotavuosien elämä oli tasapainoilua epäinhimillisten olosuhteiden sekä niistä selviytymisen välillä. Kirjeiden kokemusmaailmassa olivat läsnä ympäristön vaarallisuus ja elämän epävarmuus mutta myös voimaannuttava työ sekä muiden ihmisten kanssa jaetut arjen ilot. Kirjeiden teemoja yhdistäväksi tekijäksi muodostui naisten pyrkimys sopeutua väkivallan ja kuoleman leimaamiin olosuhteisiin sekä pyrkimys hallita niiden aiheuttamaa ahdistusta, epävarmuutta ja pelkoa. Naiset eivät kyenneet muuttamaan komennuksen olosuhteita, mutta he saattoivat sopeutua niihin erilaisten merkitysten ja käytäntöjen avulla. Vaikka kaikki naiset eivät onnistuneet sopeutumaan poikkeusoloihin, ei tätä näkökulmaa pyritty peittelemään, vaan myös siitä kirjoitettiin suhteellisen avoimesti. Vallitsevat arvot tai sensuuri eivät toimineet naisten kokemusten vaimentajina.

Kirjeet olivat naisille turvallisia alustoja käsitellä omia kokemuksiaan – niin hyviä kuin huonojakin. Tutkielma osoittaa, kuinka naiset kävivät avointa dialogia myös sodan synkästä puolesta. Erityisesti avioparien välisessä kirjeenvaihdossa esiintyi runsaasti kuvauksia kuolemasta sekä muista vaikeista kokemuksista. Molemmat osapuolet elivät vahvasti sodan ympäröimissä vaarallisissa olosuhteissa, joissa sodan realiteetit ymmärrettiin. Analyysini mukaan tämä jaettu ymmärrys mahdollisti kokemusten avoimemman jakamisen niistä vaikenemisen sijaan. Tämä haastaa yleistä näkemystä avioparien välisen sota-ajan kirjeenvaihdon arkisuudesta sekä vaikenemisen kulttuurista. Negatiiviseksi luokiteltavia aiheita, joista ei suositeltu kirjoitettavan, löytyi myös naisten välisistä kirjeistä. Analyysini mukaan sodan vaikeat kokemukset saattoivat olla ihmisiä yhdistäviä tekijöitä. Tämä oli syy, miksi niistä myös kirjoitettiin.