Itkeminen psykoterapiassa : Keskustelunanalyyttinen tutkimus itkemisestä psykodynaamisessa psykoterapiassa
Hyytinen, Henri (2023)
Hyytinen, Henri
2023
Yhteiskuntatutkimuksen maisteriohjelma - Master's Programme in Social Sciences
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2023-05-23
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202304284831
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202304284831
Tiivistelmä
Mielenterveysongelmien määrä kasvaa maailmanlaajuisesti ja siksi niiden hoitoa olisi tärkeää tutkia. Psykoterapia on yksi keskeinen hoidon muoto, jossa vuorovaikutuksen kautta pyritään vaikuttamaan henkilön ajatuksiin, tunteisiin ja käyttäytymiseen siten, että henkilön toimintakyky paranee. Psykoterapiassa itkeminen on terveellinen tapa käsitellä negatiivisia tunteita ja sen on nähty osoittavan asiakkaan sitoutumista terapiaprosessiin. Siten itkemisellä on positiivinen vaikutus myös hoidon tulokseen. Itkemistä ei siltikään ole juurikaan tutkittu psykoterapian kontekstissa. Tutkielmani tavoitteena on tuottaa tietoa itkun ilmenemisestä ja siihen vastaamisesta psykodynaamisessa psykoterapiassa.
Tutkielmassani analysoin viittä psykoterapiaistuntoa, joista neljästä löytyi itkukohtia yhteensä 10 kappaletta. Näitä kohtia analysoin keskusteluanalyyttisesti ja koitin selvittää, minkälaisena resurssina itkeminen voi toimia terapiainstituution kontekstissa ja mitä sillä mahdollisesti saadaan aikaan. Tähän pureutuakseni analysoin: 1. Minkälaisissa tilanteissa itkemistä psykoterapiassa esiintyy? 2. Millä tavalla psykoterapeutti vastaa asiakkaan itkemiseen psykoterapiassa?
Aineistossa itkua esiintyi asiakkaan kertoessa huolistaan, terapeutin haastaessa asiakasta sekä vuorovaikutuksellisen ristiriidan ja tunteiden nimeämisen yhteydessä. Näistä keskeisin oli huolenkerrontaan liittyvä itku. Itkua edelsi usein vähäiset merkit, kuten korotettu ääni tai äänen värinä, mutta itkun intensiivisemmissä kohdissa ilmeni monia itkun merkkejä kerrallaan. Itkuinen vuoro päättyi usein hiljenevään tai kuiskaavaan ääneen.
Itkuihin terapeutti vastasi eri keinoin, joista toiset tavat olivat empaattisempia ja affiliatiivisempia eli potilaan kokemuksen huomioivampia kuin toiset. Aineistossa tapoja vastata olivat: formulaatiot, ekstensiot, tilan antaminen, ongelmanratkaisu ja jatkokysymyksien esittäminen. Yleisin tapa vastata oli formulaatio, jossa terapeutti toisti asiakkaan kertoman omin sanoin. Tällä tavalla terapeutti pystyi osoittamaan empatiaa ja samalla viemään terapiaa johonkin tiettyyn suuntaan. Formulaatioihin terapeutti saattoi liittää ekstension eli laajensi asiakkaan vastausta tavalla tai toisella. Tällä tavoin terapeutti pystyi vielä vahvemmin viemään keskustelua johonkin tiettyyn suuntaan, samalla kuitenkin osoittaen empatiaa. Näissä vastauksissa terapeutin orientaatio oli joko yhdenmukainen asiakkaan kanssa tai muuttui sellaiseksi itkun yhteydessä. Vähemmän empaattisia tapoja vastata itkuun olivat ongelmanratkaisu ja jatkokysymyksien esittäminen. Vähemmän empaattisissa tavoissa terapeutin orientaatio ei muuttunut itkun alkaessa tai terapeutti haastoi asiakasta. Tämä saattoi johtaa puolustautumiseen tai itkun kiihtymiseen. Itkun kiihdyttyä näissä tilanteissa terapeutin orientaatio kuitenkin muuttui lopulta vähemmän haastavaksi tai kyseleväksi sekä enemmän empaattiseksi. Tällä tavalla itkeminen vaikuttaisi olevan melko vahvakin keskustelullinen resurssi, jolla on vaikutusta myös terapiassa tapahtuvaan vuorovaikutukseen.
Tutkielmassani analysoin viittä psykoterapiaistuntoa, joista neljästä löytyi itkukohtia yhteensä 10 kappaletta. Näitä kohtia analysoin keskusteluanalyyttisesti ja koitin selvittää, minkälaisena resurssina itkeminen voi toimia terapiainstituution kontekstissa ja mitä sillä mahdollisesti saadaan aikaan. Tähän pureutuakseni analysoin: 1. Minkälaisissa tilanteissa itkemistä psykoterapiassa esiintyy? 2. Millä tavalla psykoterapeutti vastaa asiakkaan itkemiseen psykoterapiassa?
Aineistossa itkua esiintyi asiakkaan kertoessa huolistaan, terapeutin haastaessa asiakasta sekä vuorovaikutuksellisen ristiriidan ja tunteiden nimeämisen yhteydessä. Näistä keskeisin oli huolenkerrontaan liittyvä itku. Itkua edelsi usein vähäiset merkit, kuten korotettu ääni tai äänen värinä, mutta itkun intensiivisemmissä kohdissa ilmeni monia itkun merkkejä kerrallaan. Itkuinen vuoro päättyi usein hiljenevään tai kuiskaavaan ääneen.
Itkuihin terapeutti vastasi eri keinoin, joista toiset tavat olivat empaattisempia ja affiliatiivisempia eli potilaan kokemuksen huomioivampia kuin toiset. Aineistossa tapoja vastata olivat: formulaatiot, ekstensiot, tilan antaminen, ongelmanratkaisu ja jatkokysymyksien esittäminen. Yleisin tapa vastata oli formulaatio, jossa terapeutti toisti asiakkaan kertoman omin sanoin. Tällä tavalla terapeutti pystyi osoittamaan empatiaa ja samalla viemään terapiaa johonkin tiettyyn suuntaan. Formulaatioihin terapeutti saattoi liittää ekstension eli laajensi asiakkaan vastausta tavalla tai toisella. Tällä tavoin terapeutti pystyi vielä vahvemmin viemään keskustelua johonkin tiettyyn suuntaan, samalla kuitenkin osoittaen empatiaa. Näissä vastauksissa terapeutin orientaatio oli joko yhdenmukainen asiakkaan kanssa tai muuttui sellaiseksi itkun yhteydessä. Vähemmän empaattisia tapoja vastata itkuun olivat ongelmanratkaisu ja jatkokysymyksien esittäminen. Vähemmän empaattisissa tavoissa terapeutin orientaatio ei muuttunut itkun alkaessa tai terapeutti haastoi asiakasta. Tämä saattoi johtaa puolustautumiseen tai itkun kiihtymiseen. Itkun kiihdyttyä näissä tilanteissa terapeutin orientaatio kuitenkin muuttui lopulta vähemmän haastavaksi tai kyseleväksi sekä enemmän empaattiseksi. Tällä tavalla itkeminen vaikuttaisi olevan melko vahvakin keskustelullinen resurssi, jolla on vaikutusta myös terapiassa tapahtuvaan vuorovaikutukseen.