Lapsen huomioiminen vanhemman päihdeongelman kontekstissa : Työntekijöiden näkökulmia lapsilähtöisyyteen sosiaalihuollon erityispalveluissa

Abstract

Kandidaatintutkielmassa tarkastellaan päihdeperheen lapsen huomioimista sosiaalihuollon erityispalveluissa. Tavoitteena on luoda yleiskuva niin lastensuojelun kuin päihdetyön työntekijöiden lapsilähtöisistä käytännöistä ja näkemyksistä lapsen huomioimiseen. Tutkimuksessa kysytään, miten työntekijät toteuttavat lapsilähtöisyyttä sosiaalihuollon erityispalveluissa, ja mitä rajoitteita ja mahdollisuuksia lapsilähtöisyyden toteuttamiseen liitetään työntekijöiden toimesta. Tutkimuksen teoriaosiossa tarkastellaan lapsilähtöisyyden, vanhemman päihdeongelman ja sosiaalihuollon erityispalveluiden käsitteistöä, minkä lisäksi keskitytään lapsikeskeiseen palvelumuotoilun työtapaan sekä aiempaan tutkimukseen vanhemman päihdeongelman vaikutuksista lapsiin.

Tutkielman aineisto koostuu 12 vertaisarvioidusta tutkimusartikkelista, joista viisi on kotimaisia ja loput seitsemän ulkomaalaisia artikkeleja. Tutkimusartikkeleissa käsitellään laajasti lastensuojelun ja päihdehuollon työntekijöiden näkemyksiä lasten huomioimisesta, organisaation välisestä yhteistyöstä sekä integroiduista palvelukokonaisuuksista lapsi-lähtöisyyden rakentajana. Tutkielma on toteutettu kirjallisuuskatsauksena, jonka analyysitapana on hyödynnetty temaattista analyysia.

Tulokset ovat luokiteltu neljään pääteemaan: välillisen ja suoran huomioimisen muodot, organisaation asettamat raamit, päihdehuollon ja lastensuojelun yhteistoiminta sekä integroidut hoito-ohjelmat ja palvelukokonaisuudet. Työntekijöiden näkemykset lapsilähtöisestä työtavasta jakautuivat karkeasti kahteen pääryhmään, lapsen välilliseen ja suoraan huomioimiseen. Välillisen huomioimisen muotoina korostui vanhemmuuden tukeminen sekä lapsen tai perheen ohjaus muiden palveluiden piiriin. Suoran huomioimisen keinoina työntekijät painottivat lapsen tapaamista, lapsen mielipiteen selvittämistä, lapselle asioista tiedottamista sekä lapsen osallistamista mukaan päätöksenteonprosesseihin. Vaikka työntekijällä saattoi olla halu toteuttaa lapsilähtöisiä käytäntöjä, organisaatioiden asettamat raamit, kuten epäselvät ohjeistukset ja aikaresurssi, saattoivat nousta esteeksi.

Päihdehuollon ja lastensuojelun välinen yhteistyö näyttäytyi lapsilähtöisyyden toteutumisen kannalta tärkeänä pohjana. Yhteistyö ei kuitenkaan ollut aukotonta, ja sitä vaikeuttivat esimerkiksi epäselvät ohjeistukset, työntekijöiden puutteellinen palvelutuntemus, palveluiden välinen epäluottamus sekä vanhemman avunhakuun liittyvät pelot. Integroidut palvelukokonaisuudet näyttäytyivät lapsilähtöisyyden rakentajina. Lapsilähtöisiä käytäntöjä on hyvä rakentaa myös päihdehuollon puolelle, jotta lapsi saa tarvitsemaansa apua ja tukea mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Lastensuojelussa ja päihdehuollossakin lapsilähtöisyyteen vaikuttavat organisaatioiden tuottamat rajoitukset on tärkeä huomioida, jotta työntekijöille voidaan luoda mahdollisuuksia ja toisaalta myös velvoitteita lapsilähtöisen työtavan käyttöönottoon. Jatkossa aihetta olisi tärkeä tutkia lapsen näkökulmasta, jotta saataisiin tietoon lasten näkemyksiä omasta avuntarpeestaan ja jotta voitaisiin edistää palveluiden kykyä vastata näihin tarpeisiin.