Vastuullisuuden erinomainen etuoikeus : Friedrich Nietzschen käsityksiä suvereenista yksilöstä ja eettisestä autonomiasta
Halonen, Ville (2022)
Halonen, Ville
2022
Filosofian maisteriohjelma - Master's Programme in Philosophy
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2023-02-03
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202212299822
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202212299822
Tiivistelmä
Friedrich Nietzsche (1844–1900) esittää teoksessaan Moraalin alkuperästä ajatuksen ylpeästä suvereenista yksilöstä (souveraine Individuum), jota Nietzsche luonnehtii mm. autonomiseksi ja vapaan tahdon herraksi. Kun Nietzsche muutoin esittää terävääkin kritiikkiä vapaata tahtoa kohtaan, tekstinkohta vaikuttaa ensisilmäyksellä ristiriitaiselta: Nietzsche tuntuu ylistävän suvereenia, mutta tyylilajia voisi tulkita myös ivalliseksi. Tarkastelen tästä lyhyestä tekstinkohdasta tehtyjä tulkintoja ja väitän, että suvereeni yksilö edustaa Nietzschelle voimakastahtoisen ja riippumattoman yksilön ihannetta. Vaikka itse termi ”suvereeni yksilö” ei ilmeisesti esiinnykään kertaakaan muualla hänen töissään, osoitan, että sen käsitteellinen sisältö on yhteensopiva sen kanssa, miten Nietzsche muuten kuvaa subjektia ja eettistä toimijaa.
Eräs suvereenin keskeinen tunnuspiirre on se, että hän saa luvata (versprechen darf). Tulkinnat ilmaisun merkityksestä vaihtelevat, mutta esitän olennaiseksi kysymykseksi sen, mikä erottaa suvereenin lupaukset paitsi vastuuttomista ja epäluotettavista heittiöistä, myös valtaosasta ihmisiä, joiden sanaan voi luottaa. Christa Davis Acamporan kriittisen näkemyksen mukaan Nietzsche pitää maailmaa niin ennustamattomana ja subjektia niin hajanaisena ja alati muuttuvana, että lupaaminen on hänelle mahdottomuus. Hänen mukaansa Nietzschen etiikan ohjenuora on amor fati, kohtalon rakastaminen, joka tarkoittaa välttämättömän hyväksymistä ja siksi luopumista lupaamisen ja vapaan tahdon kaltaisista harhakäsityksistä.
Osoitan erityisesti David Owenin tulkinnan avulla, että Nietzschen mukaan kohtalonsa rakastaminen ja lupaaminen on mahdollista sovittaa yhteen. Väitän, että Nietzsche kritisoi vapaata tahtoa vain sen liioitelluimmassa muodossa, jonka mukaan täysin vapaa valinta on yleisinhimillinen ominaisuus. Sen sijaan tulisi tarkastella, mikä erottaa vahvat tahdot heikoista. Owenin mukaan vahvatahtoinen kykenee itsehallintaan, self-mastery, jonka edellytyksiä ovat itsetuntemus ja itsehillintä. Itsetuntemus pohjaa paitsi itsehavainnoinnin taitoon, myös ekspressivistiseen teoriaan toimijuudesta, josta esitän Robert B. Pippinin tulkinnan. Ekspressivistisestä näkökulmasta aikomuksia ei ole mahdollista täysin ymmärtää ennen kuin ne ilmaistu tekoina. Tämä näkemys on pohjana myös Aaron Ridleyn ja David Owenin tarkasteluille siitä, millä tavalla suvereeni yksilö ilmaisee itseään lupauksissaan. Erityisen tärkeänä he pitävät kykyä sitoutua avioliiton kaltaisiin lupauksiin, joiden onnistumisehtoja ei ole helppoa määritellä etukäteen, sillä niiden pitäminen edellyttää kykyä ymmärtää ja noudattaa sosiaalisten säännönmukaisuuksien monimutkaista verkostoa. Suvereeni onkin Ridleylle ja Owenille erityisen sosiaalistunut olento. Owen väittää lisäksi, että ulkoisten säännönmukaisuuksien lisäksi suvereeni eli nietzscheläinen eettisesti autonominen toimija oppii omia tuntemaan omia säännönmukaisuuksiaan, joiden tunteminen on edellytys sekä todelliseen vastuulliseen toimijuuteen että eettiseen kasvuun.
Lopuksi osoitan, että näin ymmärretyn Nietzschen näkemyksissä on merkittäviä yhtäläisyyksiä dialektiseen käyttäytymisterapiaan, jonka avulla on mahdollista myös konkretisoida joitakin Nietzschen epämääräiseksi jääviä luonnehdintoja mm. itsehavainnoinnista.
Eräs suvereenin keskeinen tunnuspiirre on se, että hän saa luvata (versprechen darf). Tulkinnat ilmaisun merkityksestä vaihtelevat, mutta esitän olennaiseksi kysymykseksi sen, mikä erottaa suvereenin lupaukset paitsi vastuuttomista ja epäluotettavista heittiöistä, myös valtaosasta ihmisiä, joiden sanaan voi luottaa. Christa Davis Acamporan kriittisen näkemyksen mukaan Nietzsche pitää maailmaa niin ennustamattomana ja subjektia niin hajanaisena ja alati muuttuvana, että lupaaminen on hänelle mahdottomuus. Hänen mukaansa Nietzschen etiikan ohjenuora on amor fati, kohtalon rakastaminen, joka tarkoittaa välttämättömän hyväksymistä ja siksi luopumista lupaamisen ja vapaan tahdon kaltaisista harhakäsityksistä.
Osoitan erityisesti David Owenin tulkinnan avulla, että Nietzschen mukaan kohtalonsa rakastaminen ja lupaaminen on mahdollista sovittaa yhteen. Väitän, että Nietzsche kritisoi vapaata tahtoa vain sen liioitelluimmassa muodossa, jonka mukaan täysin vapaa valinta on yleisinhimillinen ominaisuus. Sen sijaan tulisi tarkastella, mikä erottaa vahvat tahdot heikoista. Owenin mukaan vahvatahtoinen kykenee itsehallintaan, self-mastery, jonka edellytyksiä ovat itsetuntemus ja itsehillintä. Itsetuntemus pohjaa paitsi itsehavainnoinnin taitoon, myös ekspressivistiseen teoriaan toimijuudesta, josta esitän Robert B. Pippinin tulkinnan. Ekspressivistisestä näkökulmasta aikomuksia ei ole mahdollista täysin ymmärtää ennen kuin ne ilmaistu tekoina. Tämä näkemys on pohjana myös Aaron Ridleyn ja David Owenin tarkasteluille siitä, millä tavalla suvereeni yksilö ilmaisee itseään lupauksissaan. Erityisen tärkeänä he pitävät kykyä sitoutua avioliiton kaltaisiin lupauksiin, joiden onnistumisehtoja ei ole helppoa määritellä etukäteen, sillä niiden pitäminen edellyttää kykyä ymmärtää ja noudattaa sosiaalisten säännönmukaisuuksien monimutkaista verkostoa. Suvereeni onkin Ridleylle ja Owenille erityisen sosiaalistunut olento. Owen väittää lisäksi, että ulkoisten säännönmukaisuuksien lisäksi suvereeni eli nietzscheläinen eettisesti autonominen toimija oppii omia tuntemaan omia säännönmukaisuuksiaan, joiden tunteminen on edellytys sekä todelliseen vastuulliseen toimijuuteen että eettiseen kasvuun.
Lopuksi osoitan, että näin ymmärretyn Nietzschen näkemyksissä on merkittäviä yhtäläisyyksiä dialektiseen käyttäytymisterapiaan, jonka avulla on mahdollista myös konkretisoida joitakin Nietzschen epämääräiseksi jääviä luonnehdintoja mm. itsehavainnoinnista.