Tuntematon siviilipalvelusmies : Aseistakieltäytymiskysymys ja asevelvollisten tutkijatoimikunta 1961–1969

Abstract

Suomessa sovelletaan miesten yleistä asevelvollisuutta. Eri vaiheissaan tämä järjestelmä on synnyttänyt käytännön ongelmia siinä, miten se sovitetaan yhteen perustuslaissa taatun omantunnonvapauden ja kaiken väkivallan oikeutuksen kieltävien ajattelutapojen kanssa. Vuodet 1961–1969 sekä niiden aikana voimassa ollut laki aseistakieltäytymisestä muodostavat tämän kysymyksen kannalta varsin erityisen jakson. Asevelvollisuuden suorittaminen aseettomissa palvelusmuodoissa oli Suomessa pitkään luvanvarainen ja perustellusta hakemuksesta myönnettävä oikeus. Tarkastelujakson aikana voimassa olleen lain tarkoitus oli yhdenmukaistaa aseistakieltäytyjien asioiden hoito keskittämällä ne uudelle toimielimelle, asevelvollisten tutkijatoimikunnalle, sen sijaan että ne hoidettiin paikallisesti puolustuslaitoksen eri joukko-osastoissa. Osastoille ja sotilaspiireille jäi uudessa järjestelmässä kuitenkin merkittävä määrä valmistelevaa työtä. Suomalaista aseistakieltäytymistä tarkastellaan tässä tutkielmassa ensin tilastollisena kokonaistutkimuksena (n=1670) ja sitten erilaisten laadullisten tulokulmien kautta. Tilastollisessa osassa ilmenee, että vastoin yleistä mielikuvaa aseistakieltäytyminen oli Suomessa 1960-luvulla korostuneesti herätyskristillinen ilmiö. Helluntailaiset muodostivat aseistakieltäytyjistä noin puolet, Jehovan todistajat neljäsosan ja muut kristilliset suunnat viidesosan. Sekulaarein eettisin syin kieltäytyneitä oli vähemmän kuin yksi kahdestakymmenestä. Kaikesta ”asepalvelusta korvaavasta” työstä kieltäytyneitä Jehovan todistajia lukuun ottamatta uusi järjestelmä palveli kristillisten aseistakieltäytyjien toiveita enimmäkseen hyvin. Ehdoton enemmistö heistä osoitettiin siihen palvelusmuotoon, johon he olivat toivoneetkin, ja hylättyjä hakemuksia oli koko tarkastelujakson aikana vain muutamia. Toistuvaksi ongelmaksi muodostui kuitenkin, millä perustein vedetään raja puolustuslaitoksen piirissä tapahtuvan ja sen ulkopuolisten palvelusmuotojen välillä. Aseistakieltäytymistä koskeneen lain lyhytikäisyys (vain hieman yli kahdeksan vuotta) johtui Jehovan todistajien asemaan liittyneistä ongelmista sekä heidän sinnikkäästä ja yksituumaisesta vastarinnastaan. Suomalaisessa rauhanliikkeessä tapahtui 1960-luvulla murros, joka lähti korostuneesti helsinkiläisistä yliopisto-opiskelijoista rekrytoineen Sadankomitean perustamisesta vuonna 1963. Vaikka Sadankomitea ei aloittanut aseistakieltäytyjien tai henkilökohtaista pasifismia ajavien järjestönä, teemoista kuitenkin vähitellen tuli osa sen käytännön ohjelmaa. Vuosikymmenen loppupuolella Sadankomitean aktiivit pyrkivät voimakkaasti politisoimaan asevelvollisten tutkijatoimikunnan työn ja pitkälti onnistuivatkin siinä. Sadankomitealaiset, poleemiset näkökulmat ovat sittemmin hallinneet tutkijatoimikunnan jälkimainetta. Yhtenä tutkielman tuloksista esitetään uusi näkemys tutkijatoimikunnan työstä sekä toimintalogiikasta. Toimikunta oli kyllä kontrolloiva ja mahdollisimman vähän poikkeamia tavallisesta (aseellisesta) palvelusmuodosta ajanut elin, mutta sellaisena kuitenkin laillisuusperiaatetta korostava, aseistakieltäytyjän kanssa konfliktia välttävä ja konsensukseen pyrkivä. Toisin kuin joskus on esitetty, toimikunnan ratkaisulinja muuttui sen olemassaolon aikana sallivammaksi eikä kielteisemmäksi. Vastakkaiseen suuntaan kulkeneet vaikutukset johtuivat aseistakieltäytyjäaineksen laadussa tapahtuneista merkittävistä muutoksista eivätkä tutkijatoimikunnasta. Yksittäisiä karkeiksi ylilyönneiksi tai jopa mielivallaksi katsottavia tapauksia lukuun ottamatta suomalainen ammattiupseerikunta oli 1960-luvulla jo varsin suvaitsevainen kristillisiä aseistakieltäytyjiä kohtaan. Selityksiksi tälle esitetään pohjimmiltaan jaettu kristillinen kulttuuri, herätyskristittyjen vakuuttelema muu kansalaiskunto sekä empatiaan perustuneet yksilöpsykologiset syyt. Jehovan todistajia nämä mekanismit eivät koskeneet eivätkä suojanneet, vaan heidät torjuttiin erittäin jyrkästi ja usein jopa asiattomasti. Vähemmistöryhmien tutkimus toimii näin myös peilinä valtakulttuurille ja sen piirissä olleille asenteille.