Nikto krome nas – Ei kukaan paitsi me? : Neuvostoliiton erikoisjoukot Afganistanin sodassa 1979-1989
Turpeinen, Aleksi (2022)
Turpeinen, Aleksi
2022
Historian maisteriohjelma - Master's Programme in History
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2023-02-28
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202211168432
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202211168432
Tiivistelmä
Toisen maailmansodan jälkeen sodankuva laajeni ja asevoimien tuli hallita useita erilaisia tehtävätyyppejä. Ydinaseaikakauden alkaessa kannettiin erityisesti huolta siitä, pystyttäisiinkö vihollisen ydinaseet ja johtamisjärjestelmät löytämään ja lamauttamaan ennen mahdollisen suursodan alkua. Myös kansallisvaltioiden väliset sodat vähenivät, jolloin asevoimien oli opittava toimimaan erilaisissa pitkittyneissä ja hankalasti hahmotettavissa sodissa. Välillä organisoitiin kumouksellista sissitoimintaa ja välillä taisteltiin itse vihollississejä vastaan. Välillä haluttuun tavoitteeseen päästiin ilman suoraa voimankäyttöä. Ystävällismielisten joukkojen kouluttaminen loi pidäkettä ja esti konfliktien eskaloitumisen.
Uusia ja erikoisosaamista vaativia tehtäviä alkoi olla niin paljon, että haastavimpien tehtävien toteuttamiseen tarvittiin täysin uudenlainen joukko. Uutta luotaessa kehityksen kärjessä oli Yhdysvallat. Toisen maailmansodan aikaiset tilapäisratkaisut vaihdettiin ammattimaiseen ja pysyvään kokoonpanoon, erikoisjoukkoihin (Special Forces ”Green berets”). Yhdysvaltojen vihreät baretit toimivat kansainvälisenä esikuvana kaikille alan yksiköille. Toimintamenetelmien hioutuminen vaati kuitenkin sotaa, jotta rauhanaikana luodut teoriat jalostuisivat toimiviksi käytännöiksi. Kansainvälisesti erikoisjoukkosodankäynti vakiintui pitkälti nykyiseen muotoonsa Vietnamin sodan (1964-1975) ja Neuvostoliiton Afganistanin sodan (1979-1989) aikana.
Tässä historian Pro gradussa tutkin sitä, miten Neuvostoliitto kykeni omaksumaan erikoisjoukot osaksi sotataitoaan. Afganistanissa vuosina 1979-1989 käyty sota oli Neuvostoliitolle hyvin haastava. Perinteiseen valtioiden väliseen sotaan luodut menetelmät eivät toimineet Afganistanissa. Vihollississejä ei löydetty, eikä heidän toimintaansa ymmärretty. Näistä syistä sodasta tuli Neuvostoliitossa erikoisjoukkojen kultakausi. Maahanlaskujoukkojen Nikto krome nas-mottoa mukaillen ainoastaan erikoisjoukot onnistuivat sotimaan menestyksekkäästi. Tehtävä oli kuitenkin hyvin haastava, sillä Neuvostoliiton erikoisjoukoilla ei ollut juuri lainkaan aiempaa sotakokemusta. Joukot olivat myös lähes pelkästään varusmiehiä (GRU Spetsnaz, VDV), joiden koulutus oli painottunut perinteiseen sotaan, ei vastasissisotaan. Tässä tutkimuksessa kuvailen sekä Afganistanin sodan pääpiirteitä, että Neuvostoliiton erikoisjoukkojen rakennetta. Tämän lisäksi erikoisjoukkojen tehtäviä ja erikoisoperaatiotaitoa analysoidaan mm. kolmen tapaustutkimuksen avulla. Tutkimuksen aineisto koostuu tutkimuskirjallisuudesta ja useista erilaisista lähteistä. Tutkimuksen lähteet ovat englannin-, venäjän- ja suomenkielisiä.
Afganistanin sodassa paljastui, ettei erikoisjoukkotyön suurimmat onnistumiset tule välttämättä yksittäisistä ja mielikuvitusta kiihottavista huipputehtävistä, kuten vihollisen valtionjohdon tappamisesta. Arkiset ja ”tylsät” tehtävät kuten tiedusteluanalyysin tuottaminen, tähystystiedustelu, ilmatulenjohto ja ystävällismielisten joukkojen kouluttaminen olivat usein vaikuttavuudeltaan paljon kannattavampia pitkällä aikavälillä. Varusmieserikoisjoukot onnistuivat tehtävissään jopa odotettua paremmin, kunhan osoitetut tehtävät vastasivat varusmiespalveluksessa harjoiteltua. Tämän lisäksi tehtävien oli oltava hyvin suunniteltuja. Jos varusmiehille käskettiin toistuvasti vaarallisia, mutta matalatuottoisia tehtäviä, päteväkin yksikkö saattoi kulua nopeasti loppuun. Sodassa havaittiin myös, ettei varusmiesten suorituskyky riittänyt yksin. Neuvostoliitossa panostettiin sekä uusiin Alfa- ja Vympel-ammattiyksiköihin, että tavallisista upseereista koottuihin tilapäisiin Kaskad, Zenit ja Omega kokoonpanoihin.
Suomalaisittain tarkasteltuna on erityisen kiinnostavaa tarkastella varusmieserikoisjoukkojen suorituskykyä, sillä Suomen maanpuolustus nojaa myös erikoisjoukkojen osalta vahvasti asevelvollisuuteen.
Uusia ja erikoisosaamista vaativia tehtäviä alkoi olla niin paljon, että haastavimpien tehtävien toteuttamiseen tarvittiin täysin uudenlainen joukko. Uutta luotaessa kehityksen kärjessä oli Yhdysvallat. Toisen maailmansodan aikaiset tilapäisratkaisut vaihdettiin ammattimaiseen ja pysyvään kokoonpanoon, erikoisjoukkoihin (Special Forces ”Green berets”). Yhdysvaltojen vihreät baretit toimivat kansainvälisenä esikuvana kaikille alan yksiköille. Toimintamenetelmien hioutuminen vaati kuitenkin sotaa, jotta rauhanaikana luodut teoriat jalostuisivat toimiviksi käytännöiksi. Kansainvälisesti erikoisjoukkosodankäynti vakiintui pitkälti nykyiseen muotoonsa Vietnamin sodan (1964-1975) ja Neuvostoliiton Afganistanin sodan (1979-1989) aikana.
Tässä historian Pro gradussa tutkin sitä, miten Neuvostoliitto kykeni omaksumaan erikoisjoukot osaksi sotataitoaan. Afganistanissa vuosina 1979-1989 käyty sota oli Neuvostoliitolle hyvin haastava. Perinteiseen valtioiden väliseen sotaan luodut menetelmät eivät toimineet Afganistanissa. Vihollississejä ei löydetty, eikä heidän toimintaansa ymmärretty. Näistä syistä sodasta tuli Neuvostoliitossa erikoisjoukkojen kultakausi. Maahanlaskujoukkojen Nikto krome nas-mottoa mukaillen ainoastaan erikoisjoukot onnistuivat sotimaan menestyksekkäästi. Tehtävä oli kuitenkin hyvin haastava, sillä Neuvostoliiton erikoisjoukoilla ei ollut juuri lainkaan aiempaa sotakokemusta. Joukot olivat myös lähes pelkästään varusmiehiä (GRU Spetsnaz, VDV), joiden koulutus oli painottunut perinteiseen sotaan, ei vastasissisotaan. Tässä tutkimuksessa kuvailen sekä Afganistanin sodan pääpiirteitä, että Neuvostoliiton erikoisjoukkojen rakennetta. Tämän lisäksi erikoisjoukkojen tehtäviä ja erikoisoperaatiotaitoa analysoidaan mm. kolmen tapaustutkimuksen avulla. Tutkimuksen aineisto koostuu tutkimuskirjallisuudesta ja useista erilaisista lähteistä. Tutkimuksen lähteet ovat englannin-, venäjän- ja suomenkielisiä.
Afganistanin sodassa paljastui, ettei erikoisjoukkotyön suurimmat onnistumiset tule välttämättä yksittäisistä ja mielikuvitusta kiihottavista huipputehtävistä, kuten vihollisen valtionjohdon tappamisesta. Arkiset ja ”tylsät” tehtävät kuten tiedusteluanalyysin tuottaminen, tähystystiedustelu, ilmatulenjohto ja ystävällismielisten joukkojen kouluttaminen olivat usein vaikuttavuudeltaan paljon kannattavampia pitkällä aikavälillä. Varusmieserikoisjoukot onnistuivat tehtävissään jopa odotettua paremmin, kunhan osoitetut tehtävät vastasivat varusmiespalveluksessa harjoiteltua. Tämän lisäksi tehtävien oli oltava hyvin suunniteltuja. Jos varusmiehille käskettiin toistuvasti vaarallisia, mutta matalatuottoisia tehtäviä, päteväkin yksikkö saattoi kulua nopeasti loppuun. Sodassa havaittiin myös, ettei varusmiesten suorituskyky riittänyt yksin. Neuvostoliitossa panostettiin sekä uusiin Alfa- ja Vympel-ammattiyksiköihin, että tavallisista upseereista koottuihin tilapäisiin Kaskad, Zenit ja Omega kokoonpanoihin.
Suomalaisittain tarkasteltuna on erityisen kiinnostavaa tarkastella varusmieserikoisjoukkojen suorituskykyä, sillä Suomen maanpuolustus nojaa myös erikoisjoukkojen osalta vahvasti asevelvollisuuteen.