Luonnonnautintoja ja isänmaan koskemattomia kuvia : Kansallispuistojen perustaminen ja niiden virkistyskäyttö osana suomalaista luonnonsuojelua vuosina 1938–1983

Abstract

Retkeily ja luonnon virkistyskäyttö ovat tällä hetkellä suositumpia harrastuksia kuin koskaan ja koronapandemian muovaamassa maailmassa luontomatkailu näyttelee entistä suurempaa roolia matkailun kentässä tulevaisuudessa. Kansallispuistot niin Suomessa kuin maailmallakin ovat luonnon kirkkaimpia kruununjalokiviä ja suosittuja luontomatkailukohteita. Kansallispuistoilla on perinteisesti ollut useampia tehtäviä. Ne ovat luonnonsuojelualueita, joissa pyritään säilyttämään ja suojelemaan luontoa niin alkuperäisessä ja koskemattomassa muodossa kuin mahdollista. Samalla ne palvelevat myös tutkimus- ja opetuskäyttöä sekä toimivat virkistyskäyttötarkoituksissa, eli tarjoavat ihmisille paikan luontomatkailuun ja retkeilyyn. Luonnonsuojelu- ja virkistyskäyttötavoitteet ovat monilta osin ristiriitaisia.

Tässä tutkielmassa tutkitaan suomalaisia kansallispuistoja vuosina 1938–1983. Ensimmäiset suomalaiset kansallispuistot perustettiin vuonna 1938, minkä jälkeen puistoja perustettiin toisessa ja kolmannessa aallossa vuosina 1956 ja 1982–1983. Tässä vaiheessa Suomessa oli 22 kansallispuistoa. Tutkielmassa tarkastellaan kansallispuistoja niiden suunnittelun, toteutuksen, käytön ja hoidon ulottuvuuksista. Keskeisessä roolissa on kansallispuistoja käyttävien retkeilijöiden näkökulma. Työssä tutkitaan, miten kansallispuistojen virkistyskäyttö on muuttunut 1900-luvun aikana. Samalla selvitetään, miten virkistyskäyttö on otettu huomioon kansallispuistoja suunniteltaessa, perustettaessa ja niiden toimintaa kehitettäessä. Koska kansallispuistojemme tehtävä on luonnon monimuotoisuuden turvaamisen lisäksi tarjota ihmisille paikka rentoutua ja nauttia luonnosta, on tärkeää tutkia myös sitä, missä määrin kansallispuistojen suunnitteluprosessin aikana on otettu huomioon virkistyskäyttönäkökulmaa ja missä määrin kansallispuistoja on kehitetty vastaamaan retkeilyn kasvavaan suosioon unohtamatta kuitenkaan niiden tärkeintä tehtävää, eli luonnonsuojelua. Samalla tutkielma selventää sitä, millä tavoin luonnonsuojeluun on suhtauduttu eri aikoina 1900-luvulla, millä tavoin luonnonsuojelun ja luonnon virkistyskäytön monin paikoin ristiriitaiset tavoitteet kohtaavat kansallispuistokontekstissa sekä millä tavoin kansallispuistojen käytön ja hoidon suunnittelu on muuttunut 1900-luvun aikana.

Tutkimuksen päälähteinä on käytetty valtion asettamien kansallispuistokomiteoiden suunnittelumietintöjä ja Suomen luonnonsuojeluyhdistyksen julkaiseman Suomen Luonto -lehden palstoilla käytyä keskustelua kansallispuistoihin liittyen. Näitä alkuperäislähteitä tulkitaan laadullisen sisällönanalyysin keinoin tiettyjä avainsanoja etsien. Samalla muodostetaan kokonaiskuva kansallispuistojen perustamisprosesseista ja tämän tutkimuksen kannalta olennaisista tapahtumista ja muutosketjuista.

Tulokset osoittavat, että niille osoitetusta virkistyskäyttötehtävästään huolimatta Suomen ensimmäiset kansallispuistot keskittyivät lähes täysin palvelemaan ainoastaan luonnonsuojelutehtäväänsä perustamisestaan aina 1970-luvulle asti. Niiden virkistyskäyttötapojen järjestämiseksi ei aluksi suotu lainkaan resursseja, eikä niitä osattu pitkään kaivatakaan. Yleinen käsitys Suomessa oli, ettei kansallispuistoa tarvinnut perustamisensa jälkeen hoitaa, olihan niiden tavoite kuitenkin koskemattoman luonnon säilyttäminen. Ajatus oli kuitenkin pahasti ristiriidassa niiden matkailutavoitteiden ja kävijämäärien lisääntymisen kanssa. Yhteiskunnallisten muutosten, retkeilyharrastuksen suosion nousun ja kansainvälisen paineen kasvamisen vuoksi 1960-luvulle tultaessa Suomessa alkoi vihdoin keskustelu kansallispuistojen hoito- ja käyttötapojen uudistamiseksi. Kuitenkin vasta 1970-luvun lopussa saatiin aikaan ensimmäiset konkreettiset suunnitelmat kansallispuistojen virkistyskäyttötapojen parantamiseksi. Tutkimuksen johtopäätöksissä todetaan, että Suomen ensimmäiset kansallispuistot olivat 1980-luvulle saakka vailla kunnollisia hoitoresursseja tai käyttösuunnitelmia, mikä näkyi kansallispuistoissa vierailleille retkeilijöille puutteellisina retkeilyfasiliteetteina.