Julkisessa terveydenhuollossa toimivien ostopalvelulääkärien oikeus tahdosta riippumattomaan hoitoon lähettämiseen
Teränen, Ville (2022)
2022
Kauppatieteiden maisteriohjelma - Master's Programme in Business Studies
Johtamisen ja talouden tiedekunta - Faculty of Management and Business
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2022-09-21
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202209086959
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202209086959
Tiivistelmä
Yksityiset terveyspalveluyritykset ovat 2000-luvulla nopeasti kasvattaneet osuuttaan julkisten terveydenhuoltopalveluiden järjestämisessä. Erilaiset ostopalvelusopimukset ovat yleistyneet erityisesti päivystysluontoisten palveluiden tuottamisessa, mikä on samalla johtanut päivystysyksiköissä työskentelevien lääkäreiden palvelussuhdemuodon yksityistymiseen virkasuhteen sijaan. Tämän kehityskulun kanssa samanaikaisesti mielenterveyspalveluiden kysyntä on vuosi vuodelta kasvanut. Akuuttipsykiatrista tahdosta riippumatonta hoitoa tarvitsevat potilaat hakeutuvat ensin terveyskeskus- ja sairaalapäivystyksiin. Tiettyjen diagnoosikriteerien täyttyessä psyykottiseksi epäiltävät potilaat lähetetään mielenterveyslaissa (1116/1990) säädettyä ns. M1-protokollaa noudattaen psykiatriseen sairaalaan. Tahdosta riippumattomaan hoitoon kuljettamiseen on mahdollista pyytää poliisin virka-apua, jota useissa tapauksissa myös vaaditaan potilaan vastarinnan vuoksi.
Paternalistinen potilas-lääkärisuhde ja pakkokeinojen käytön oikeuttanut laitosvaltaoppi alkoi väistyä perusoikeus- ja perustuslakiuudistusten vaikutuksesta vuosituhannen vaihteessa. Samassa itsemääräämisoikeuteen kajoavien pakkokeinojen käyttö sidottiin perustuslain tasolla virka-aseman olemassaoloon. Oikeustila muodostui työsopimussuhteessa toimivien lääkäreiden kannalta kestämättömäksi ja potilasturvallisuutta vaarantavaksi. Vasta vuonna 2014 mielenterveyslakia muutettiin perustamalla muillekin kuin virkasuhteessa toimiville lääkäreille oikeus M1- eli tarkkailulähetteen laatimiseen. Oikeutta virka-avun pyytämiseen ei lopulta katsottu voitavan säätää perustuslain 124 §:n rajoituslausekkeen vuoksi. Tämän seurauksena päädyttiin tilanteeseen, jossa merkittävältä osalta julkisen terveydenhuollon päivystyspisteissä työskentelevistä lääkäreistä puuttuu oikeus M1-protokollan itsenäiseen läpiviemiseen. Voimassaolevan lainsäädännön noudattaminen johtaa väistämättä potilasturvallisuuden päivittäiseen vaarantumiseen, minkä vuoksi sääntelyä on noudatettu väljästi.
Tämän lainopillisen tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisena ja mistä normeista koostuvana mielenterveyslakiin omaksutun perusoikeuksia vaarantava sääntelyratkaisun oikeudellinen perusta on lakia säädettäessä hahmotettu. Lisäksi tarkoituksena on selvittää, miten perustuslain 124 §:n rajoituslausekkeen sisältö nykyisin ymmärretään. Tutkimusaineistona käytetään kansallisten laintasoisten säädösten lisäksi laajasti valmisteluaineistoja, oikeuskirjallisuutta ja soveltuvia kansainvälisoikeudellisia oikeuslähteitä.
Tulkintakannanottoa muodostettaessa päädytään siihen, että vaikka mielenterveyslain sääntelyratkaisu heikentää mielenterveyspotilaan perusoikeuksien optimaalista toteutumista, ei perustuslain 124 §:n asettamaa julkisen vallan käytön intensiteettirajoituslauseketta voida tulkita toisin. Keskeisimmin tämä aiheutuu perustuslakivaliokunnan vakiintuneesta lausuntokäytännöstä, jonka haastamiseksi ei ole löydettävissä oikeuslähdeopillisesti kestäviä argumentteja. Lopuksi tutkimuksessa käsitellään lyhyesti joitakin lainsäädännön kehittämisvaihtoehtoja ja pohditaan sote-uudistuksen vaikutusta aihepiirille.
Paternalistinen potilas-lääkärisuhde ja pakkokeinojen käytön oikeuttanut laitosvaltaoppi alkoi väistyä perusoikeus- ja perustuslakiuudistusten vaikutuksesta vuosituhannen vaihteessa. Samassa itsemääräämisoikeuteen kajoavien pakkokeinojen käyttö sidottiin perustuslain tasolla virka-aseman olemassaoloon. Oikeustila muodostui työsopimussuhteessa toimivien lääkäreiden kannalta kestämättömäksi ja potilasturvallisuutta vaarantavaksi. Vasta vuonna 2014 mielenterveyslakia muutettiin perustamalla muillekin kuin virkasuhteessa toimiville lääkäreille oikeus M1- eli tarkkailulähetteen laatimiseen. Oikeutta virka-avun pyytämiseen ei lopulta katsottu voitavan säätää perustuslain 124 §:n rajoituslausekkeen vuoksi. Tämän seurauksena päädyttiin tilanteeseen, jossa merkittävältä osalta julkisen terveydenhuollon päivystyspisteissä työskentelevistä lääkäreistä puuttuu oikeus M1-protokollan itsenäiseen läpiviemiseen. Voimassaolevan lainsäädännön noudattaminen johtaa väistämättä potilasturvallisuuden päivittäiseen vaarantumiseen, minkä vuoksi sääntelyä on noudatettu väljästi.
Tämän lainopillisen tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisena ja mistä normeista koostuvana mielenterveyslakiin omaksutun perusoikeuksia vaarantava sääntelyratkaisun oikeudellinen perusta on lakia säädettäessä hahmotettu. Lisäksi tarkoituksena on selvittää, miten perustuslain 124 §:n rajoituslausekkeen sisältö nykyisin ymmärretään. Tutkimusaineistona käytetään kansallisten laintasoisten säädösten lisäksi laajasti valmisteluaineistoja, oikeuskirjallisuutta ja soveltuvia kansainvälisoikeudellisia oikeuslähteitä.
Tulkintakannanottoa muodostettaessa päädytään siihen, että vaikka mielenterveyslain sääntelyratkaisu heikentää mielenterveyspotilaan perusoikeuksien optimaalista toteutumista, ei perustuslain 124 §:n asettamaa julkisen vallan käytön intensiteettirajoituslauseketta voida tulkita toisin. Keskeisimmin tämä aiheutuu perustuslakivaliokunnan vakiintuneesta lausuntokäytännöstä, jonka haastamiseksi ei ole löydettävissä oikeuslähdeopillisesti kestäviä argumentteja. Lopuksi tutkimuksessa käsitellään lyhyesti joitakin lainsäädännön kehittämisvaihtoehtoja ja pohditaan sote-uudistuksen vaikutusta aihepiirille.